Esipuhe

Siinä vaiheessa kolmisen vuotta sitten kun aloin sähköpostitse vongata Minnaa treffeille, ilmoitin kaipaavani seuraa mustikkametsään, mattopyykille ja Rooman matkalle. Tapasimme, ja "aloimme oleen" yhdessä . Mustikkametsässä kävimme aikanaan, yhteinen mattopyykki on vielä toteuttamatta. Aivan alkumetreiltä saakka oli selvää, että jonain päivänä vielä menisimme Roomaan, ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin.

Ensimmäisestä kesästä alkaen olimme säästäneet määrätietoisesti reissua varten, ja avasimme sitä varten oman pankkitilin. Kumpikin pisti tilille muutaman kympin kuussa ja K-ryhmän plussapisteet ohjattiin sinne. Pikkuhiljaa pienistä puroista kertyi iso virta ja niin meillä lopulta oli kuin olikin rahat kasassa lentolippuihin, hotelliin ja jäi vähän käyttörahaakin.

Vaikka olisimmekin saaneet työpaikkani kautta edullisia lentolippuja, joissa ei ole paikanvarausoikeutta, päätimme pelata varman päälle päästäksemme niille lennoille joille tahdoimme, ja niinpä ostimme jo hyvissä ajoin etukäteen ihan täysin maksavat liput. Eivät ne kohtuuttoman kalliit olleet, kun olimme ajoissa liikkeellä ja ostimme halvimmat mahdolliset. Suorat Finnairin lennot, totta kai. Eipä minulla ollut koskaan aikaisemmin ollutkaan vahvistettua paikkaa ulkomaalle suuntautuvalle reittilennolle.

Etukäteistehtävämme olimme tehneet hyvin. Aloimme jo tammikuussa lukea matkaopasta sekä ravintola- ja taide kirjaa. Surffasimme netissä ja etsimme hinta-laatusuhteeltaan passelia kortteeria ja katselimme tripadvisor.com:in sivuilta muiden ottamia kuvia. Yritimme katsella Fellinin ohjaamia taide-elokuvia, mutta ne jäivät väkisinkin kesken, sillä ne olivat liian taiteellisia. Lue: meni aivan yli hilseen. Katsoin antiikin Roomasta kertovan kiitellyn HBO:n tuottaman sarjan saadakseni kuvan siitä millaista elämä siihen aikaan oli. Lue: käsittämättömän raakaa, mutta toisaalta silmäni avautuivat huomaamaan, miten paljon antiikin Rooman ajan keksintöjä ja tapoja on käytössä vielä tänäkin päivänä. Ja ihmiset olivat varmasti pitkälti samanlaisia silloin kuin nykyäänkin.

Maanantai 07.04.2008

Edellisenä yönä ei oikein tullut uni silmään, ja kellokin soi aivan hävyttömän aikaisin. Haukkasimme pika-aamiaisen ja hurautimme taksilla kentälle. Piipahdimme Wine Barissa, ja maistoimme tilkan v. 1949 ja 1968 viinejä. Melkoisen vanhoja olivat, mutta tuo jälkimmäinen oli kyllä melkoista etiikkaa. Kone tuli yllättäen varsin täyteen, vaikka etukäteistiedon mukaan lennolla piti olla hyvin tilaa. Laskimme ympäriltämme vain neljä paikkaa. Tilaa siis jäi, mutta olisimme sopineet kyytiin henkilökuntalipuillammekin. No, nyt ei tarvinnut jännittää, kun oli vahvistetut paikat. Lento oli ajoissa, ja niin me jo kolmea tuntia myöhemmin laskeuduimme Rooman länsipuolella sijaitsevalle Fiumicinon kentälle. Ihmettelin kentällä seissyttä Alitalian vanha kalustoa. Eihän meillä ole ollut tuollaisia MD-kasikymppisiä enää vuosikausiin... Taitaa konkurssi olla väistämätön, semminkin kun KLM:n ja Air Francen tarjous hylättiin. Ellei Italian valtio EU-pykälien vastaisesti taas kerran dumppaa lentoyhtiöön "laina"rahaa.

Saimme ensikosketuksen italialaiseen pikaruokakulttuuriin, kun ostimme evästä junalaiturin pielen kioskista. Nam miten yksinkertaista ja erittäin maittavaa. Juna oli siisti, toisin kuin radanvarren maisemat. Oli romiksia ja rähjäisiä rakennuksia, kuin myös toisaalta lammaslaumoja ja vihreitä peltoja. Näkymät olivat ihmeen maaseutumaisia, kun ottaa huomioon että olimme aivan suuren miljoonakaupungin liepeillä. Wow, mahtavan näköisiä nuo männyt, joissa on pitkälti oksatonta runkoa ja ylhäällä sienimäinen tupsu oksia. Ja täällä on palmuja - miten voi olla? Ai niin tosiaan, mehän olemme sentään melkein keskellä Välimerta, ilmankos.

Karu metro

Leonardo Expressin päätepysäkki oli Terminillä eli päärautatieasemalla. Kolkko kolossi... Opasteet olivat vähän onnettomat ja hetken mietimme mistä helkutista ne Roma Passit voimmekaan ostaa. Eikun lehtikioskista kysymään (vaikka tosimies ei koskaan neuvoa kysykään) ja sieltähän niitä saikin, prego ja grazie. Alas metron rappusia - no jopas onkin karun näköistä... Aaltopeltiseiniä vain. Rooman metro ei juurikaan palvele keskustassa liikkumista, vaan se toimii lähinnä vain syöttöliikenteessä lähiöistä keskustaan. Metrolinjoja on vain kaksi, ja ne on nimetty mielikuvituksettomasti linjoiksi A ja B. Kolmas metrolinja on rakenteilla. Ymmärrettävästi 3000 vuotta vanhassa kaupungissa kaivaminen on vaikeaa, sillä mihin lapion tökkäätkin, aina vastaan tulee jotain vanhaa ja niin tulee kaivamiseen viivettä kun mietitään onko tässä ollut domus vaiko curia, ja onko sirpale tasavallan vaiko ties minkä keisarin ajalta.
Ajoimme metrolla kaksi asemanväliä ja pistimme päämme maan pinnalle Barberinilla. Ohjeiden mukaan dallasimme katua alas ja pienellä hakemisella löysimme Via del Lavatoren, jonka varrelta majapaikkamme, Trevi BB Roman, piti löytymän. Kylttiä vaan ei näkynyt missään, mutta majoitusliike löytyi kuitenkin, kun tiesimme etsiä tietynlaista rakennuksen kulmausta. Olimme näet tehneet ennakkotehtävämme hyvin, ja katsoneet Google Earthin sateliittikuvista, missä rakennus sijaitsee. Aika vänkää, kun voi kurkata taivaalta käsin, minne olemme menossa.

Relais

Vanhan 1600-luvulla rakennetun rakennuksen kapeita rappusia ylös, ja receptionin virkaa tekevälle tiskille. Buanasera! Neidillä oli vähän vaivautuneen näköinen ilme, ja hän alkoi puhua vähän epäröiden, kuin miettiäkseen miten huonot uutisensa kertoisi. Huoneessamme oli mukamas putkirikko ja siksi emme voisikaan saada sitä heti käyttöömme, vaan meidän olisi majoituttava kahdeksi ensimmäiseksi yöksi viistosti vastapäätä sijaitsevaan kalliimpaan hotelliin, mutta että yöpyisimme siellä kuitenkin samalla summalla kuin minkä varauksen olimme tehneet. Kysyin oliko aivan varma, että kyse oli vain kahdesta yöstä ja että huone olisi varmasti keskiviikkona vapaa, ja meille vakuutettiin että juu juu näin tulisi varmasti olemaan. Epäilykseni heräsivät, sillä miten ihmeessä he muka voisivat olla niin varmoja italialaisista putkimiehistä... Haiskahti pahasti ylibookkaukselta.

Emme kuitenkaan nostaneet meteliä, vaan menimme respan perästä sinne parempaan hotelliin, ja sehän näyttikin aivan kelvolliselta yösijalta. Itse asiassa olimme katsoneet kuvia siitä netistä, mutta tyrmäsimme paikan räikeiden värien vuoksi. Huoneemme seinät kun oli verhoiltu raidallisella kankaalla, ja hotelli oli muutenkin jenkkityylinen. Huone oli kuitenkin suuri, ja kylpyammeelle voisi tulla käyttöä. Hotelli oli nimeltään Relais, ja mekin relasimme.

Fontana di Trevi

Tämä hienompi hotelli oli vieläkin lähempänä Fontana di Treviä, ja sieltä kuului melkoinen mekkala. Eikun katsomaan. Suihkulähde oli aivan valtavan mahtipontisen kokoinen ja se sijaitsi aivan yllättävän pienen aukion laidalla. Rooman mittapuun mukaan se ei ole kovin vanha, sillä se on tehty "vasta" vuonna 1762. Aukiolla oli aivan valtavasti turisteja sekä siirtolaisia, jotka kauppasivat kaikenlaista krääsää - sirinää pitäviä härpäkkeitä, saippuakuplia sylkeviä vesipyssyjä, eri ilmeisiin väänneltäviä kuminaamoja sekä tietenkin merkkilaukkujen laittomia kopioita. Laittomia ne siirtolaisetkin olivat, sillä he pälyilivät tuon tuostakin ympärilleen, poliiseja peläten. Myöhemmin näimme takaa-ajonkin. Tiedä sitten miten tosissaan poliisi kauppiasta jahtasi.

Kaupunkiajelulla

Yllätyimme siitä miten tolkuttoman kapeita kujat olivat mutta olihan sille toisaalta syynsä. Kaikki talot olivat huomattavan vanhoja, aivan heti kohta tuossa keskiajan jälkeen rakennettuja varmaankin ja kaupungin asemakaava oli vielä vähintäänkin useita useita satoja vuosia vanhempaa. Suuria katuja ei juuri ollut. Kulkeuduimme erään peräti kolmekaistaisen kadun laitaan - joka siis oli sikäläisittäin aivan poikkeuksellisen leveä valtaväylä - ja loikkasimme kaksikerroksisen bussin numero 110 avoimeen yläkertaan. Kyydistä olisi voinut loikata mielensä mukaan ja seuraavan vastaavan bussin kyytiin olisi voinut tulla sitten kun huvittaa, mutta päätimme kuitenkin ajella koko rundin kerralla kuin turistit konsanaan, saadaksemme yleisnäkymän kaupungista.

Häh? Miten ihmeessä täällä on näin likaista? Matkaoppaissa ja netin kuvissa olevat rakennukset olivat hyvässä maalissa, mutta todellisuudessa talojen seinissä oli vuosikymmenten tai ehkä liioitellen jopa kokonaisen vuosisadan pakokaasut. Ja pakokaasuja tosiaan riitti, sillä liikenne hoitui pääosin polttomoottorikäyttöisillä ajoneuvoilla. Tilanahtaudesta ja lämpimästä ilmanalasta johtuen skootterit olivat hyvin suosittuja, ja niitä oli aivan kaikkialla. Milloin niitä ei pörrännyt ympärilläsi, niitä oli parkissa useita kymmeniä metrejä pitkissä letkoissa, ripirinnan aivan vieri vieressä. Missä vain oli vähänkin tilaa, siellä oli skootta parkissa. Myös piskuisia mopoautoja oli paljon, ja ne oli pysäköity samoihin riveihin skoottereiden kanssa, siten että keula osoitti kadulle ja takaluukku jalkakäytävälle. Jäi ihmetyttämään, miten ne voitiin tiheisiin rivistöihin pysäköidä, sillä useimmiten rivistöissä ei ollut tilaa edes yksittäisille skoottereille. Ehkä mopoautot tulivat keskustaan jo varhain aamulla, ennenkuin rivi täyttyi?

Autoja oli myös paljon, ja merkkivalikoima oli aivan toinen kuin mihin täällä on totuttu. Japanilaisia autoja ei juuri ollut, eurooppalaisia enimmäkseen ja nekin tietenkin pitkälti italialaisia. Tietty niiden joukossa oli pieniä Fiateja, mutta ei ollenkaan niin runsaslukuisesti kuin mitä olin ennakkoon kuvittellut. Vanhoja Fiat viissatasia sekä sen uutta retroversiota oli ihan jonkin verran ja monet noista vanhuksista oli duunattu uutta vastaaviksi. Oli uutuuttaan kiilteleviä isoja aggressiivisia ja testosteronia tihkuvia Alfa Romeoita - useimmiten mallia 159 - sekä hyvin hienostuneita Lancioita, jotka olivat joko piskuisia usein kaksivärisiä pikkuautoja, tai sitten ylemmän keskitason sedaneita. Monissa autoissa oli suurkaupungin elämän jättämiä jälkiä, naarmuja ja kolhuja Bussien renkaat olivat aivan sileitä ja köh köh niiden pakokaasu oli sakeaa. Kaikki taksit olivat valkoisia, ja olennaisesti vaatimattomampia malleiltaan ja merkeiltään kuin mitä meillä kotona. Monen mallisia Renaulteja näkyi kupu katolla, myös samanlaisia vanhakoppaisia Mègane Breakeja, joka kotipihassammekin seisoi. On se vaan kumma, miten Suomessa parjatut Rellut kestivät tuolla ammattikäytössä... Ja italialaismerkitkin tuppaavat olemaan aina luotettavuustilastojen häntäpäässä

Vai onko tosiaan kuten Beppe Severgnini kirjassaan La Bella Figura kirjoittaa? Hänen mukaansa napolilainen ei aja autollaan vuodessa kuin muutamia tuhansia vuosia ja että italialainen käyttää autoaan paljon muuhun kuin ajamiseen - mm. seurustelemiseen - mahtaisiko tässä olla selitys? Jos ei tule kilometrejä, ei tule vikojakaan. Joka tapauksessa italialaiselle estetiikka lienee toiminnallisuutta tärkeämpää, eikö?

Seisoimme Terminillä pitkästymiseen saakka, kunnes matka jatkui. Iltapäiväruuhka oli melkoinen ja etenemisemme oli hidasta. Joku mielenosoituskin nähtiin ja Carabinierit seisoskelivat kädet puuskissa. Hälytysajoneuvojen pillit olivat melkoisen äänekkäitä, mutta turhaa huudatusta kun juuri kukaan ei sovi väistämään... Hei katso noita kattoterasseja! Ja kadun laidassa kasvaa appelsiinipuita! Patsaita on joka puolella, ja voi että noita palmuja !
Oijoi, nyt tultiin sille kermakakulle (Italian yhdistäneen Vittorio Emmanuelle II:n karmaisevan kokoselle ja ylimauttomalle muistomerkille). Vasemmalla näyttää olevan se Trajanuksen pylväs ja noiden rakennusten on pakko olla Trajanuksen kauppahallit. Voi vitsit, tuossa etuoikealla on Colosseum! On se vaan suuri! Siis aivan käsittämätöntä, että viimeinkin olemme täällä ja sen näemme. Hei napataan äkkiä kuva, ai kurja kun täällä ei saa nousta seisomaan. Onpas äkäinen bussiemäntä, se ensimmäinen oli kivempi. Otetaan kuva sillai että Colosseum jää taakse, klik klik. Vähän hassu siitä tuli ja väsymys näkyy naamastani. Tuosta portista me muuten varmaan pääsemme lyhimmällä jonottamisella Palatinus-kukkulalle, ja tässä on joskus ollut Circus Maximus. Pitkulainen ruohokenttä vaan on jäljellä. Vitsit se on ollut iso... Huh, onnistuin kuin ihmeen kaupalla saamaan kelvollisen kuvan vanhoista raunioista. Ei tosiaankaan ole helppoa kuvata liikkuvasta autosta.

Nyt tullaan näemmä takaisin sille kermakakulle. Vaude, tuossa ovat ne portaat joita pitkin pääsee Piazza di Campidogliolle. Onpas täällä veikeää. Jossain näillä nurkilla vasemmalla on pakko olla Campo di` Fiori ja katsos, on täällä ainakin yksi raitiotievaunulinja. Katsos miten paljon korkeammalla kadun pinta on tuohon monttuun nähden. Mitkäköhän rauniot nuokin ovat? (tähän palaamme myöhemmin)

No nyt tullaan sillalle ja ajetaan Tiber-joen yli. Onpas merkillisen vaalean vihreää vettä. Eipä näytä kovin terveelliseltä tuo vesi kyllä... Onkohan sittenkään aivan fiksua tilata ravintolassa kala-annosta... Ties mitä tuo joki mereen kuljettaa.

Pietarinkirkko! Senhän piti olla suuri kuin mikä, mites se nyt ei ollutkaan niin massiivinen kuin kuvittelin? Vai johtuuko vaikutelma vain etäisyydestä? Ja kuvittelin sen olevan korkealla kukkulalla, mutta eipä se vaan olekaan. Tuonne mennään, jee jee. Tuossa on Castel d´Angelo. Aika luotaantyöntävän näköinen. Hyvä että tuli luettua se Dan Brownin Enkelit ja demonit, ensin tavallisena ja sitten kuvitettuna versiona.

Kuski kieputteli bussia Pietarinkirkon liepeillä muutaman rundin pieniä kujia pitkin, sillä isoa ajokkia oli vaikeaa saada käännettyä haluttuun suuntaan ahtaista kadunkulmista ihan noin vain. Matka jatkui taas Tiberin yli ja joen vartta pitkin. Ihme, miten tolkuttoman korkeita joen pengerrykset ovat ja on kummallista, että joella ei näy liikettä ollenkaan. Joki on aivan kokonaan hyödyntämättä, toisin kuin vaikkapa Seine.

(Vasta myöhemmin meille selvisi, että pengerrysten oli pakko olla noin korkeita Roomaa koetelleiden tulvien vuoksi ja että laivaliikenne oli melkeinpä mahdotonta siksi, että kovan virtauksen hillitsemiseksi joki oli porrastettu eräänlaisilla rappusilla.)

Sitten päädyimme Piazza del Popololle. Onpas kaunista tooodella kaunista kasvillisuutta ja makea kukkula - tänne on pakko tulla uudestaan! Nyt ajoimme Via del Corsoa pitkin. Kartan mukaan olimme mukamas "isolla kadulla", mutta eipä vaan ole kuin yksi kaista kumpaankin suuntaan ja jalkakäytävätkään eivät ole kuin metrin levyisiä. Juuri kun olin tekstannut Lauralle ja pyytänyt että hän voisi googlettaa Disneystoren osoitteen, näimmekin sen sattumalta. Jäimme seuraavalla pysäkillä pois, piipahdimme apteekissa ja kävelimme sinne. Olemme tuoneet kahdelta Pariisin reissulta tytöille tuliaisiksi Lumikki ja seitsemän kääpiötä -sadun neljä pehmokääpiötä, ja nyt oli tarkoitus tuoda puuttuvat kolme. Laura tekstasi kampaajalta käsin mitkä hän muisteli puuttuvan. Ostimme ne ja kiikutimme kassimme hotelliin.

Iltakävelyllä

Ja eikun jalkaisin liikkeelle. Ohhoh, tuossa Piazza Colonnalla on Marcus Aureliuksen pylväs - hyvin samanlainen kuin se aiemmin näkemämme Trajanuksen pylväs, mutta 80 vuotta uudempi. Ja tuolla aukiolla on obeliski. Se oli antiikin aikaan aurinkokellon viisarina, kunnes vajosi sen verran maahan että ei enää näyttänyt oikeaa aikaa. Välillä se katosi ja löytyi keskiajalla jonkun talon perustusten alta. Siinä se nyt seisoo, kuten on tehnyt vuodesta 1762 saakka.

Suuntasimme pikkukujia pitkin Pantheonin suuntaan. Hitsit kun on hieno kahvila, otetaanpa kuva julkisivun reliefistä. (Myöhemmin vasta meille selvisi, että olisi kannattanut piipahtaa sisään, sillä kyseessä oli pikemminkin hyvin kuuluisa kahvinpaahtimo, jonka oheistuotteena kahvila nimeltään "Tazza D`Oro, La Casa Del Caffè" toimi. Vaikka ei uskoisi, etelämaalainen tumma paahto on vatsaystävällisempää kuin meikäläinen vaalea. Kahvia en uskaltanut juoda koko reissun aikana, sillä pelkäsin että pakkini ei kestä). Jostain syystä johtuen muuten cappuccinon nauttiminen aamukymmenen jälkeen on kuulemma mautonta, samoin aterioinnin jälkeen. Vieläkään minulle ei ole selvinnyt miksi näin.

Pantheon

Kappas, Pantheon löytyikin helposti. Onpas täällä lyhyet etäisyydet ja viitoitukset ovat hyvät. Pantheonin edustalla oli aukio Piazza della Rotonda, jonka keskellä oli suihkulähteen ympäröimä obeliski. Räps räps pihalta joitakin kuvia julkisivusta ja niin kävellä lampsimme sisään Egyptistä tuotujen pylväiden välistä. Emme saata uskoa todeksi sitä että olemme viimein täällä... Onpas kamalasti ihmisiä ja aivan uskomaton kalabaliikki. Hei kamoon, tämähän on sentään kirkko eikä mikään Disneyland, gimme sam rispekt, ihan oikeasti jooko? Mutta on tämä vaan iso ja vanha... Pantheon koostui kahdesta osasta - eteinen (portico) on suorakaiteen muotoinen, keisari Augustuksen vävyn Marcus Agrippan 27 eKr rakennuttama. Siihen kuulunut kaikkien jumalten temppeli paloi 80 jKr, jolloin keisari Hadrianus otti asiakseen rakennuttaa tilalle uuden Pantheonin. Pyöreä osa (rotonda) valmistui 125 jKr. Rakennus koostui siis kahdesta hieman eri-ikäisestä ja erimuotoisesta osasta, ja rakennus on keskimäärin ottaen liki 2000-vuotias. Kristilliseksi kirkoksi se muutettiin 600-luvulla, eli jumalanpalveluksia siellä on pidetty tuollaiset 1400 vuotta... Aikavälille on sattunut monta joulukirkkoa...

Kupolin halkaisija on aivan sama kuin sen korkeus, eli jos rakennuksen sisälle laittaisi valtaisan pallon, sopisi se sinne juuri ja juuri. Itse Michelangelokin oli ollut mykistynyt rakennuksen vuoksi, ja todennut että se ei voi olla ihmisten tekemä vaan että sen on pakko olla enkelten työtä. Katto on tehty valamalla se väliaikaisten puumuottien päälle - siis noin 2000 vuotta sitten jo. Lieneeköhän peräti maailman vanhin pystyssä oleva betonirakennus? Katon kasetit olivat kauniita, ja kevensivät rakennetta. On tämä vaan ollut aivan mahtavan hieno silloin kun katto on ollut kullatuilla levyillä peitetty... Keskellä kattoa oli reikä, oculus, jonka liki yhdeksän metrin läpimitta oli tasan viidesosa kirkon halkaisijasta. Voiko tuo aukko tosiaan olla niin valtavan suuri? Ja onko se tosiaan reikä? Vai huijataanko meitä, ja siinä on kuitenkin nykyään lasilevy? Miten joku voi tehdä rakennuksen jonka katossa on reikä? Katsopas tätä upeaa kivilattiaa - onpas upeita ja monen värisiä kivilaattoja! Ja kyllä, kyllä lattiassa tosiaan näyttää olevan ne 22 reikää sadeveden poismenoa varten, aivan kuten Andreo Larsen mahtavassa kirjassaan kirjoitti. Reikä katossa ja viemäri lattiassa - mutta miten aistikkaasti toteutettuna! Viemäristäkään ei tosin ole aina ollut apua, sillä Tiberin tulviessa ne eivät ole vetäneet... Joen vesi kun on kuulemma joskus tulvinut niin pahasti, että Pantheonin sisällä on voitu soutaa veneellä... Tuntuu aika uskomattomalta.

Aloimme kiertää Pantheonia ulkokautta ympäri. Seinät oli tehty pienistä tiilistä siten että niistä oli muurattu isoja holvikaaria, jotka jakavat painon laajemmalle alueelle. Enimmillään seinien paksuus kuuluu olevan kuusi metriä. Näyttäisi siltä että rakennus on ollut jossain vaiheessa marmorilla päällystetty, siitä päätellen että siellä täällä seinissä oli vielä marmorinkappaleita kiinni.

Rakennus oli syvällä montussa, sillä vuosituhansien aikana uutta rakennettaessa vanha on tasoitettu ja uutta on rakennettu entisen päälle. Keskimäärin ottaen vanha katutaso oli kuusi metriä nykyistä alempana, mutta paikka paikoin vieläkin enemmän. Enimmillään maanpinta on nyt 20 metriä antiikin aikaista ylempänä! Mitä kaikkea salaisuuksia maasta voisikaan löytyä?
Pantheonin takaa löytyi upeasti entisöity Vespa GL, klassikoiden suosikkimallini, sekä aivan kerrassaan mahtava paperitarvikkeita ja nahkalaukkuja myyvä liike. Miksei Suomessa ole tuollaisia erikoiskauppoja? Ostimme sieltä sinettilakkaa ja omilla nimikirjaimillamme varustetut sinetit. Nytpä voin sinetöidä äidilleni kirjoittamani kirjeet omilla puukstaaveillani varustetulla sinetillä, hau nais. Kahta päivää myöhemmin kävimme liikkeessä uudestaan, ja ostimme myös tytöille sinetit. Oli niitä muuallakin kaupan, mutta ne olivat toisaalla tuntuvasti kalliimpia. Voi miten taiten ja kauniisti neito sinettimme pakkasikaan. Kiireetöntä vanhan ajan tunnelmaa. La bella figura.

Piazza Minerva

Tuolle Pantheonin liepeillä sijaitsevalle aukiolle tulla tupsahtelimme lähipäivien aikana tuon tuostakin, useimmiten eri suunnista. Aukion keskellä oli taas obeliski, joka on istutettu 1600-luvulla Berninin suunnitteleman mutta Ercole Ferratan veistämän norsunpoikasen selkään. Moiset eläimet eivät ole olleet aikoinaan kovinkaan yleisiä Roomassa (kuten eivät toki nykyäänkään) ja siksi patsasta kutsuttiin vielä 1700-luvulla hassuksi possuksi, kun ihmiset eivät oikein tienneet, mikä kumma eläin se tuo tuollainen pitkäkärsäinen otus mahtaakaan olla. Se obeliski muuten oli viereisellä Piazza della Rotondalla olevan obeliskin pari, ja se on peräisin noin vuodelta 600 eKr. Norsun jalustassa on teksti, joka kertoo että tarvitaan vahva mieli kannattamaan vankkaa viisautta.

Myöhemmin luimme Larsenin kirjasta, että inkvisiittorit kuulustelivat vuonna 1633 Galileo Galileita aukion laidalla sijaitsevassa dominikaanikonventissa, hänen esitettyä teoriansa, jonka mukaan se onkin niin perin että maa kiertää aurinkoa eikä vastoinpäin. Liekö häntä vähän kiristetty peukaloruuvilla, kun joutui perumaan puheensa, mutta oli kuitenkin oven suussa tuhahdellut kuuluisat sanansa "se pyörii sittenkin". Niin kuin pyöriikin.

Matkamme jatkui kortteeriamme kohti. Alkoi hämärtää ja matkamiestä ja matkanaista vaivasi melkoinen nälkä. Yritimme tähyillä kolleegani suosittelemaa ravintolaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hotellimme läheltä kuitenkin löytyi kelvollisen oloinen mesta ja asetuimme pöytään. Tarjoilija veikkasi meitä joko norjalaisiksi taikka venäläisiksi, mutta kun oikea kansallisuutemme selvisi, alkoi Räikkösen ylistäminen. Kun kerroin tykkääväni enemmän Kovalaisesta, alkoivat tarjoilijan kulmat kurtistua. Oli pakko lepytellä ja kehua Kimin ajotaitoa ja Ferrarin paremmuutta, mutta että Kovalainen oli mukavampi ihmisenä. Ruoka oli syötävää mutta se ei ollut mieleenpainuvaa - eikä viini myöskään. Hotellissa maistelimme pikkupuodista ostamaamme limoncellaa. Namia oli se, paljon parempaa kuin se mitä aikanaan kotiin ostimme. Pahus kun ei tullut laitettua merkkiä mieleen.

Yö saapui ja peitteli matkalaiset alleen. Treviltä kantautui meteliä puolille öin, eivätkä ikkunaluukutkaan sitä täysin estäneet. Meitä meteli ei kuitenkaan juuri häirinnyt, sillä nukuimme sikeästi. Uskomaton kaupunki.

Tiistai 08.04.2008

Seuraava aamu valkeni varhain. Itse asiassa turhankin varhain, sillä Minna oli laittanut matkapuhelimensa soimaan kahdeksalta - vaihtamatta puhelimen kelloa oikeaan aikaan. Kun kello on Suomessa kahdeksan, se on Italiassa vasta seitsemän... Olisihan tuossa voinut tunnin verran vielä nukkuakin...

Siitä naiset kyllä ovat hyviä matkakumppaneita että he mahtuvat pieneen tilaan ja tuoksuvat hyvälle, kuten joku joskus ilmaisi. Sekin hyvä puoli heistä on, että he osaavat ottaa sellaisia seikkoja mieleen, mitkä eivät miehille tai ainakaan minulle koskaan juolahtaisi päähän - kuten nyt vaikka esimerkiksi säätiedotuksen seuraaminen. Laura tekstasi Suomesta käsin netistä etsimiään säätietoja ja varsin samansuuntaisia lukemia Rai Unokin luetteli. Koska tästä päivästä oli tulossa viikon sateisin, muutimme suunnitelmia ja päätimme käydä ulkomailla - kirkkovaltio Vatikaanissa. Sisätiloissa emme kastuisi.

Vaan ensin aamupalalle. Kattoterassilta olisi avautunut rajattu näkyvyys Treville, mutta oli sen verran viileää että söimme kuitenkin sisällä. Jenkkityylinen sisustus hieman huvitti, mutta henkilökunta oli todella ystävällistä ja hyväntuulista. Brekkarikin maistui.

Kävi ilmi että yksi niistä eilen ostamistamme (äly)kääpiöistä tytöillä jo olikin ja siten yksi puuttuisi edelleenkin, no voi yhden kerran... Päätimme käydä vaihtamassa väärän ja niin dallasimme Disneystorea kohden. Eihän se vielä ollut auki, joten päätimme ajankuluksi kävellä Via del Corsoa pitkin. Minna osti punaisen käsilaukun ja kävimme yhdessä kirkossa. Sataa tihutti ja niin oli pakko ostaa kaupustelijalta sateensuoja kameran suojaksi. Oli se kyllä aivan käsittämättömän heppoisen tuntuinen, mutta jospas tuo tämän reissun kestäisi...

Piazza del Popolo

Tulimme sille aukiolle, jolta tahdoin ottaa kuvia. Voi valtava miten mahtava puisto tuolla rinteessä oli ja voi tätä suihkulähdettä... Aukiolla seisova obeliski on joko vuodelta 1100 tai 1200 eKr ja se on Rooman toiseksi vanhin. Aikoinaan se sijaitsi Circus Maximuksella.
Aukion laidalla sijaitsi kaksi identtistä kirkkoa - tai niin ainakin tässä vaiheessa vielä luulimme. Myöhemmin luin matkaoppaasta, että vaikka kirkot näyttivät identtisiltä kaksosilta, toisen alla oleva tontti oli pienempi ja siksi toisessa kirkossa oli pyöreä ja toisessa soikea kupoli. Tietystä kulmasta katsoen ne kuitenkin näyttivät täysin samanlaisilta. Näppärää...

Nyt oli Disneystore auki, ja saimme kääpiön vaihdetuksi, kieliongelmista huolimatta. Veimme äijän hotelliin, loikkasimme bussin 62 kyytiin ja matkamme kohti Vatikaania alkoi. Näimme eiliseltä bussimatkalta tuttuja maisemia, ja kun meistä kummastakin näytti siltä että Pietarinkirkon torni olisi vilahtanut tuossa aivan lähellä, loikkasimme seuraavalla pysäkillä kyydistä ja aloimme kävellä näkemämme tornin suuntaan. Kirkkoa vaan ei alkanut näkyä... ja sitten kun sen näimme, se oli aivan tolkuttoman kaukana vielä. Minulta meni pari päivää ennenkuin suostuin myöntämään, että olin harhautunut luulemaan toisen pienemmän kirkon tornia Pietarinkirkon torniksi... mutta kun aivan samannäköinen se oli... ja en minä yleensä reissussa eksy... seli seli.

Nolosta kämmistämme johtuen jouduimme kävelemään aika lailla... Menimme Ponte Sistoa pitkin Tiberin yli. Koditon piti sillalla majaansa,ja oli peitellyt koiransa huopien alle huolellisesti. Kuppiin rahaa pyyteli. Yleensä kodittomat asuvat sillan alla, hän näytti asuvan sen päällä. Kävelimme hissukseen rantaa pitkin. Hätäkös tässä. Kummallisen korkeat siltapenkereet. Aivan mahtavia puita. Mieletön kaupunki.

Meillä tuntemattomia automalleja parkissa.

Niiden joukossa oli piskuinen Volkswagen Lupo, joka ei kuulu Suomen tuontiohjelmaan. Roomaan se puolestaan sopii passelisti kokonsa ja nimensä puolesta. (Lupo tarkoittaa sudenpentua). Kun tässä kerran joen rantaa pitkin tallustaessamme on hyvin aikaa, kerrataanpa taru Rooman synnystä. Tarun mukaan Tiber-joen rannalle ajautui niinikori, jossa oli kaksospojat, joiden nimet olivat Romulus ja Remus. Naarassusi löysi tenavat ja kiikutti ne luolaansa. Susi imetti poikia niin että he eivät kuolleet nälkään vaan varttuivat aikuisiksi. Aikanaan Romulus päästi Remuksen hengestään ja ryhtyi Rooman ensimmäiseksi keisariksi. Itse asiassa Rooma sai nimensäkin hänen mukaansa.

Citta del Vaticano

Astuessamme Pietarinkirkon aukiolle siirryimme Italiasta Vatikaaniin. Valtioiden välistä rajaa ei ollut merkitty millään tavalla ja rajamuodollisuuksia ei niin ollen ollut lainkaan... Voi valtava tätä Pietarinkirkon aukion kokoa... Oli helppo uskoa, että aukiolla saattoi olla jopa 35.000 ihmistä Paavin järjestämää messua kuulemassa ja siunausta vastaanottamassa. Aukion laidoilla oli kaksi puolikaaren muotoista pylväsrivistöä, ja jokaisen pylvään kohdalla oli patsas jostakusta pyhästä miehestä. Kaikkiaan patsaita oli 284 kappaletta.

Kurvasimme kulkusuuntaamme nähden oikeanpuoleista pylväsrivistöä kohti ja postikonttoriin, josta pistimme parit kortit postiin. Olin ottanut etukäteen selvää tripadvisor.comista, mistä voi ostaa Vatikaanin eurokolikoita, ja olimme likipitäen hollilla. Pientä koordinaattien hiomista (yleensä tosin tosimies tosin ei kysy tietä) ja niin se putiikki löytyi. Kalliita olivat mokomat ja palvelu oli nihkeää. Ostin kuitenkin yhden vuosisarjan ja yhden erikoiskakkosen - Luottokunta kiittää minua tästä jälkikäteen.. Myöhemmin kävi ilmi, että olisin saanut aivan samat kolikot Töölöstä pari kymppiä halvemmalla, mutta mistäpä tuota tuolloin olisin voinut tietää... Ja katsos nämä toin silloin itse Vatikaanista, olenko muistanut kertoa?

Näimme Vatikaanissa vanhan kolhuisen Ford Fiestan, ei suinkaan auton itsensä vaan sen rekisterikilven vuoksi, sillä useinkaan ei näe Vatikaanin rekisterikilpeä ja kansallisuustunnusta "V" . Voisin veikata, että joistakin Vatikaaniin rekisteröidyistä autoista nyysitään rekisterikilvet ja ne päätyvät rekisterikilpikeräilijöille. Vatikaanin kansallisuus on muistaakseni vain 850 ihmisellä, joista vain 450 oikeasti asuu Vatikaanissa.

Pietarinkirkko

Ja sitten Pietarinkirkkoon. Turvatarkastukseen oli hieman jonoa, mutta se meni nopeasti. Sesonkiaikaan jono on kuulemma tunnin mittainen. Itse turvatarkastus oli lentokentän turvatarkastuksiin verrattuna aivan täysin muodollinen silmänkääntötemppu. Vaikka piippaili, viittilöitiin jatkamaan matkaa. Vähän toista kuin meillä töissä. Oli se kirkko sitten kuitenkin melkoisen suuri, näin läheltä katsottuna. Emme vielä menneet sisälle, vaan suuntasimme kupoliin johtavaan jonoon. Vaihtoehtoina oli mennä alkumatka hissillä ja sen jälkeen jäi vielä 331 askelmaa kavuttavaksi - tai jos tahtoi säästää pari euroa joutui ottamaan parisataa askelta lisää. Eiköhän mennä alkumatka konevoimalla... Hurautimme jonkin matkaa hissillä, ja sitten aloimme kavuta ylöspäin. Jonkun matkaa kiivettyämme olimme suurimman kupolin puolivälissä, ja pääsimme eräänlaiselle kupolin sisäpuolella kiertävälle reunukselle. On tämä kirkko vaan sittenkin aivan tolkuttoman suuri. Ei se vaan näyttänyt näin suurelta matkan päästä, eikä edes tuosta aukioltakaan käsin, kun ympärillä on muita rakennuksia. Voi valtava tätä kultausten määrää ja näitä mosaiikkeja...

Ja matka jatkui... Portaikko muuttui koko ajan kapeammaksi ja välillä se meni jännästi vinossa. Huonojalkaiset, sydänvikaiset ja liikalihavat älkööt vaivautuko. Aikanaan pääsimme huipulle ja täytyy sanoa että vaivannäkö kannatti, sillä näköalat olivat henkeäsalpaavan kauniit... Pilvenpiirtäjiä ja mainosvaloja ei näkynyt, ja talot olivat sopivan kokoisia ja aivan järestään hillityn värisiä. Tunnistimme joitakin suurempia maamerkkejä kuten Pantheonin ja kermakakun ja otimme paljon kuvia. Kaupungin yllä näytti leijailevan savusumua ja ihmekös tuo, sillä lähes kaikki liikenne toimi polttomoottorikäyttöisillä ajoneuvoilla.

Tuntui äärettömän hyvältä. Minnan yllätykseksi aloin varovasti puhua sormuksen vaihtamisesta oikean käden nimettömästä vasemman käden vastaavaan. Entiselle paikalleen se kuitenkin jäi. Ehkä olen huono kauppamies, ehkä aika ei ollut sopiva, ehkä unohdamme koko homman.

Aikamme bittejä valotettuamme aloimme laskeutua alaspäin. Kävimme nunnien matkamuistopuodissa ja ostimme vettä kahvilantapaisesta. Nestetasapainosta huolehtiessamme näimme tasanteella näimme hyvin suomalaisen näköisen, yksin liikkuneen naisen, joka tiuskaisi Minnalle "foto!" . Minna totteli ja otti naisesta kuvannaisen kameraan. Tähän naiseen törmäsimme vielä.

Ja sitten hissillä loppumatka alas ja sisälle kirkkoon. Voi hyvä tavaton... miten valtavan kokoinen kirkko olikaan... Siis aivan valtava. Pelkkiä alttareita oli 44 kappaletta, ja lähes joka soppi oli yhtä suuri kuin tavallinen kirkko. Jälkikäteen kuulin, että Helsingin Tuomiokirkko sopisi kokonaisuudessaan suurimman kupolin alle jäävään tilaan. Helppo uskoa.

Patsaita ja koristeita oli joka sopessa ja kuvattavaa oli paljon. Kaikkein kiinnostavin oli tietty Michelangelon nuoruudentyö "Pietà". Se muuten on ainut hänen signeeraamansa työ. Kun teos julkistettiin vuonna 1499, ihmiset ihastelivat sitä mutta eivät tienneet kuka sen oli tehnyt, josta suivaantuneena Michelangelo haki kotoaan taltan ja vasaran, ja naputteli Neitsyt Marian vaatteen nyöriin tekstin, jonka mukaan taideteoksen on tehnyt kuvanveistäjä Michelangelo Firenzestä. Valitettavasti taideteosta vandalisoitiin vuonna 1972, ja siksi se on nykyään panssarilasin takana mistä syystä johtuen sen kuvaaminen on hankalaa.

Oli kirkossa paljon muitakin patsaita, kuten Pyhän Pietarin patsas, jonka oikeaa ukkovarvasta monet käyvät joko koskettamassa taikka suutelemassa. Oli paavien patsaita ja koristeita kaikkialla. Lattiat olivat käsittämättömän upeita - monivärisistä kivilaatoista tehtyjä. Avainteema toistui monessa paikassa, kas kun Jeesus antoi Pietarille taivaan valtakunnan avaimet. Myös Vatikaanin vaakunassa on kuvattu kaksi ristissä olevaa avainta.
Palasimme ulkoilmaan näkemästämme pökertyneenä. Otimme vielä kuvia ulkona ja katselimme ikkunaa, josta käsin Paavi siunaa aukiolle saapuneita kymmentuhatpäisiä ihmismassoja. Jotenkin en osaa pitää nykyistä paavia paavina. Joissain kuvissa hänellä on ilkikurinen ilme kuin pikkupojalla, joka on keksinyt jonkin kepposen. Jotenkin tuntuu siltä kuin hän valituksi tultuaan loikki kengät jalassa sängyssä hihkuen "minä olen paavi minä olen paavi..." Hmph. Katolinen kirkko kunnioittaa paavia yli kaiken ja minä ajattelen hänestä moisia. Huono ihminen (minä siis).

Vatikaanin museo

Seuraavaksi lähdimme Vatikaanin museon sisäänkäyntiä kohden, jonne olikin matkaa. Erään tiedon mukaan kävelymatka Pietarinkirkon aukiolta museon ovelle olisi peräti kaksi kilometriä, ja jälkikäteen kuulin kolleegaltani, että he olivat tulleet jonottamaan sisäänpääsyä aamukahdeksalta ja silti he olivat joutuneet seisomaan jonossa neljä (!) tuntia ennen kuin pääsivät sisälle... Meillä kävi siis melkoinen tuuri kun olimme liikkeellä iltapäivän puolella, sesongin ulkopuolella - ja ehkä epävakainen sääkin vaikutti asiaan? Jono ei ollut ollenkaan vaan pääsimme suoraan sisään, aivan mahtavaa.

Mikä sen sijaan ei ollut mahtavaa oli se, että piti kävellä aivan helkutinmoinen matka päästäksemme takaisin melkein sinne saakka mistä lähdimme - Vatikaanin museon pääkohde Sikstuksen kappeli kun sattuu olemaan aivan Pietarinkirkon kupeessa... Ennenkuin sinne saakka päästiin, oli pakko kierrellä ja kaarrella aivan tolkuttoman hienoissa saleissa ja kavuta portaita ylös ja alas. Voi valtava miten pitkiä salit olivat. Ei siinä mitään, aivan valtavan hienoja aarteita näimme, mutta joku tolkku sentään näkemisellä ja ravaamisellakin on oltava...

Sikstuksen kappeli

Käsittämättömän ramppaamisen jälkeen saavuimme viimein perille. Mikä pettymys... Kappeli oli aivan täynnä ihmisiä, ja vaikka vahtimestarit kuinka huhuilivat "silence please", kaikui se kuuroille korville. Kaikki pulisivat. Värit olivat räikeät ja ööö - anteeksi moukkamaisuuteni - mutta en oikein tykännyt. Ne tietyt sormet toki oli kiva nähdä luonnossa. Siis ne luomiskertomuksen sormet, kun Jumala luo Aatamin ja heidän sormensa melkein koskettavat toisiaan. Noiden sormien osasuurennos on kehyksissä seinällä parisänkymme yläpuolella. Joskus aikoinaan ajattelin, että jos vielä joskus kihloihin menisin, tapahtuisi se noiden sormien alla. Niin ei sitten käynyt. Hälinääkin oli. Ja räikeää.

Maalaukset olivat käsittämättömän vanhoja. Seinien freskot tilattiin Italian parhailta maalareilta ja ne tehtiin vuosina 1481-1483. Katon freskot ovat Michelangelon tekemiä, ja ne tehtiin vuosina 1509-1512. On hänellä vaan ollut melkoinen duuni katon maalaamisessa, sillä maalausten kattama pinta-ala kuuluu olevan peräti 500 neliömetriä. Hänellä kuuluu olleen kovin yksinäistä, maatessaan katonrajassa maalaustelineellään maalaustyön vaatiman kolmen ja puolen vuoden ajan. Eikä tässäkään vielä kaikki - hän maalasi vuosina 1536-1541 myös päätyseinän Viimeisen tuomion. On siinä ollut sutimista. Michelangelo itse vähätteli taitoaan maalata. Tästä esimerkkinä hän allekirjoitti katon freskojen tilaustyöhön nimensä ja kirjoitti sen alle ammatikseen "kuvanveistäjä". Eli hän oli mielestään ensisijaisesti kuvanveistäjä ja vasta toissijaisesti taidemaalari. Ei tuo nykyaikainen monitaitoisuus olekaan mikään uusi juttu, vaan osattiin sitä ennenkin. Uskomatonta, miten suuria neroja ennen olikaan. Michelangelo ja Leonardo da Vinci - miten ihmeessä heillä voi olla niin laajat tiedot ja taidot? Molemmat muuten italialaisia.

Oli kyllä kieltämättä mielenkiintoista nähdä kappeli, jossa paavi valitaan. Mitenköhän kardinaalit jaksavat olla lukon takana päivätolkulla? Tuodaankohan heille kappelin nurkkaan Bajamaja? Missä mahtaa olla se uuni, jossa äänestysliput poltetaan, ja taivaalle pölähtää joko valkoista taikka mustaa savua?

Lähdimme kävelemään saleja pitkin takaisinpäin. Museokaupasta ostimme kopion Delfoin Sibyllan kauniista kasvoista. Sibyllat olivat eräänlaisia ennustajia, naispuolisia profeettoja. Kasvot päätyivät makkarimme seinälle, lähelle sitä sormitaulua.

Ulos päästyämme satoi kaatamalla, ja niin olimme helppo saalis vastapäisen ravintolan yli-innokkaalle sisäänheittäjälle. Ihan kohtuullista pizzaa. Frutti di Maressa oli kaikenlaista erikoista merenelävää. Mustekalan kappaleita nyt ainakin. Toivottavasti saalis ei ole peräisin aivan Tiber-joen suulta.

Ja eikun taas kävelemään. Se aamulla päivettyneeltä mieshenkilöltä ostamani sateenvarjo särkyi heti ensimmäisen tai ensimmäisten avaamisten yhteydessä, ja nyt se puhurissa meni aivan sijoiltaan ja hajosi siten että vain puolet sen pinta-alasta suojasi sateelta. Onneksi oli kuitenkin kertakäyttösadetakki kameran suojana. Sieltä sun täältä putkahteli reitillemme siirtolaisia, jotka yrittivät myydä minulle ehjää mutta aivan yhtä heikkolaatuista sateensuojaa. Ohikulkevalla turistilla oli hauskaa, kun sihahtelin hampaitteni välistä kauppiaiden puhetyyliään matkien "special price, just for you my friend"... Siirtolaisiakin hymyilytti.

Paluumatka sujui näppärämmin kuin Vatikaaniin saapuminen. Nyt meille oli valjennut bussin reitti ja löysimme oikealle pysäkille, joka ei ollut kaukana. Joku kysyi meneekö tämä bussi Corsolle, ja osasimme neuvoa - ikäänkuin olisimme täällä jo kauemminkin olleet, hah.

Kehno kylpy

Hotelliin päästyämme olimme todella uupuneita, ja makasimme sängyllä puolikuolleina. Väsymyksen huippu on se, että ei jaksa nousta vuoteesta kelloa katsoakseen, vaan on helpompaa ottaa meistä valokuva, ja katsoa sen jälkeen kameran ruudulta, mihin kellonaikaan kuva oli otettu. Tosin kamerakin oli tietty vielä Suomen ajassa. Tosin mitäs ihmeen väliä sillä oikeastaan olikaan, mitä kello oli. Suomessa taikka Italiassa. Lomallahan tässä oltiin.
Kylpyvesi valumaan. Hei ei täältä hanasta tule kuumaa vettä... haaleaa vaan. Ettei vaan oman hotellimme putkimies olisi ollut täälläkin asialla... Ja sitten kun ammeen sai täyteen, fuskasi korkki niin että se tyhjeni kovaa kyytiä. Kuplatkaan eivät kestäneet kauaa ja sitä kylpyankkaakaan emme olleet onnistuneet löytämään... joten eipä ollut kaksinenkaan kylpyläkokemus tällä kerralla. Ensi reissulle otamme kyllä oman kylpyankan mukaan. Uni tuli nopeasti, vaikka ikkunaluukkujen takana kadulla oli melkoinen bakkanaali.

Keskiviikko 09.04.2008

Aamiaiselta palatessamme satuimme kurkistamaan hotellin sisäpihalle ja ällistyimme nähdessämme miten sikäläisen tavan mukaan remonttia tehdään sieltä täältä. Vastapäisen talon seiniä oli rapattu ja maalattu parin kerroksen korkeudelta, mutta ylimpien kerrosten seinät olivat tolkuttoman huonossa kunnossa, vailla maalia ja kelvollisia ikkunoita. Myös Fontana di Trevi -aukion laidalla seisovasta talosta oli maalattu ainoastaan se sivu joka näkyy aukiolle, ja "meidän" katumme Via del Lavatoren puoleinen julkisivu oli varsin heikossa hapessa. Roomassa ei näemmä tunneta käsitettä "taloyhtiön ikkunaremontti", sillä kukin vaihtaa ikkunansa ja ikkunaluukkunsa siihen tahtiin kuin itselle sopii. Niin ikkunat ja luukut sitten saattoivat olla samalla seinällä hivenen eri sävyisiä ja muotoisia. Italialainen ei muuten juurikaan muuta asunnosta toiseen, sillä ainoastaan 20 prosenttia italialaisista on vaihtanut asuntoa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Täytyypä pitää tämä fakta mielessä, mikäli joskus saa loistoidean kiinteistövälitysfirman perustamisesta Italiaan. Voisi muuten kuvitella, että noin pitkässä ja hankalan mallisessa maassa kannattaisi tehdä etätyötä, mutta eipä vaan - siinä missä kymmenen prosenttia tanskalaisista tekee työtä kotoaan käsin, vastaava prosenttiluku Italiassa on 0,2%...

Vaan me emme tehneet minkäänlaista työtä sillä me olimme lomalla ja olimme muuttamassa. Majoituskontrahtimme ensimmäisen majapaikkamme kanssa kun oli päättymässä ja oli siis tullut aika pakata laukut. Ei oikeastaan tehnyt mieli muuttaa, mutta kun huomasimme hinnastosta, että lukaalimme normaali vuorokausiveloitus olisi peräti 480 euroa yöltä, päädyimme sittenkin siirtymään siihen hotelliin, johon olimme varauksen tehneet...
Jotta laukkuja ei tarvitsisi kuskata suotta edes takaisin, kävin varmistamassa että huoneemme olisi käytettävissämme, ja tie oli selvä. Tsekkasimme ulos ja maksoimme siis vain sen summan minkä olisimme halvempaan paikkaan maksaneet.

Trevi BB Roma

Siitä hotellista, johon olimme varauksemme tehneet, tsekkasi koko ajan matkalaisia taipaleelle, mutta koska huoneiden siivoaminen oli vielä kesken, emme voisi vielä saada omaamme. Se luvattiin kyllä siivota ensimmäisenä. Putkimiehistä ei ollut tässä vaiheessa enää mitään puhetta, joten eihän siellä mitään putkirikkoa ollut ollut vaan kyse oli aivan ilmiselvästä ylibookkauksesta. Emme kuitenkaan viitsineet osoittaa mieltämme, sillä lomallahan tässä oltiin ja saimme nukkua kaksi yötä paremmassa hotellissa samoilla kustannuksilla. Emme malttaneet odottaa sitä että huone olisi siivottu, vaan jätimme laukut jemmaan ja lähdimme liikkeelle luottavaisina siitä että meillä olisi illalla paikka mihin pää kallistaa.

Roma Pass

Roma Passin hankkiessaan saa kaksi korttia, joista toinen oikeuttaa käyttämään julkisia kulkuvälineitä kolmen päivän ajan, ja toisella kortilla pääsee veloituksetta kahteen museoon ja saa alennusta seuraavien pääsymaksuista. Omat korttimme olivat olleet hyvin vähällä käytöllä, sillä julkisia emme juuri olleet käyttäneet ja Vatikaanin museon sisäänpääsyyn Roma Pass ei oikeuttanut. Itseasiassa miksi olisikaan kelvannut, sillä sehän sijaitsi eri maassakin... Nyt tuli siis kiire käyttää kortteja ennenkuin matkakortit vanhenisivat, ja niin päätimme ajaa Colosseumille metrolla.

Tallustimme Barberinia kohti ja aukiolle päästyämme äkkäsimme todella pienen, siis todellakin pienen vain noin kolmen neliömetrin kokoisen solmiomyymälän. Valikoimaa oli silti, katosta lattiaan, satoja eri värejä ja malleja. Myyjä oli tosi supliikkimies, ja juttu lensi. Kysyin kahden solmion hintaa, ja niiden taksa oli kuulemma 20 euroa, mutta että minulle hinta olisi 22 euroa... "Special price, just for you my friend". Sitten kun ostin kolme solmiota, otti hän rahani mutta ojensi vaihtorahat Minnalle. Melkoinen velikulta, ja hänellä oli koko ajan pilkettä silmäkulmassa hyvin hauskalla tavalla. Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn auton? Kyllä, ellet olisi varovainen, juuri niin voisi käydä. Jos vielä joskus palaamme Roomaan, on pakko käydä Barberinilla katsomassa vieläkö mies myy siellä solmioitaan.

Ajaa hurautimme metrolla Colosseum-asemalle ja pikaevästä naamaan. Ai että olikin hyvää taas kerran. Uskomatonta, miten yksinkertaista mutta maittavaa he osaavatkin loihtia. Täytynee hankkia voileipägrilli kotiin ja kokeilla mitä sillä saisi aikaiseksi.

Colosseum

Tuossahan tuo suosikkikeisari Vespanianuksen vuonna 72 jKr aloittama ja hänen poikansa Tituksen 80 jKr valmiiksi saama Colosseum onkin, ihan heti tuossa kadun toisella puolella. On se vaan melkoinen kolossi. Pituus 188 ja leveys 156 metriä. Seinien korkeuskin on 50 metriä... Colosseumiin oli jonkin verran jonoa, ja turvatarkastus oli taas kerran aivan nimellinen. Roma Passin paras etu piilee siinä, että sillä voi ohittaa lipunmyyntijonot, ja niin pääsimme nopeasti sisään. Kappas vaan, on tämä kyllä ollut uutena tolkuttoman hieno. Jokaisessa isossa holvikaaressa on ollut patsas, ja rakennus on ollut marmorilla päällystetty. Puisessa lattiassa oli luukkuja, joiden kautta areenalle nostettiin hisseillä petoeläimiä. Areenalla oli kulisseja, joita voitiin liikutella kaltevien ramppien ja vastapainojen avulla. Ei voi kuin kuvitella, miten moni gladiaattori ja eläin sai henkensä niiden noin 440 vuoden aikana, jolloin Colosseumia käytettiin siihen että kansa saa leipää ja sirkushuveja (panem et circences). Pelkästään 100 päivää kestäneiden avajaisten aikana 5000 eläintä menetti henkensä. Kyllä ihminen osaa olla julma.
Sisään on mahtunut eri tietolähteistä riippuen 70-80.000 ihmistä ja tarpeen vaatiessa rakennuksen pystyi evakuoimaan minuuteissa. Nyt temppu ei onnistuisi enää kovinkaan sukkelasti, sillä kuljettavia portaita ei ollut auki kuin yhdessä kohdassa. Kuvissa Colosseum kuvataan useimmiten ehjimmältä kohdaltaan, mutta totuuden nimessä on sanottava että kyllä siitä on aikamoinen osa purettu pois. Purettuja kiviä on käytetty muun muassa Pietarinkirkon ja siltojen rakentamiseen. Olin kuvitellut että koko rakennus olisi tehty isoista lohkareista mutta eipä vaan ollutkaan. Paksujakin rakenteita oli tehty kummallisen pienistä tiilistä muuraamalla. Aina ei siistien seinien sisus ollut kovinkaan siisti, vaan sinne oli tökätty laastin kanssa tiiliä aivan vinksin vonksin. Tiilet olivat kirjan mukaan bysanttilaisia. Jäi epäselväksi, miksi ihmeessä ne olivat niin kovin pieniä. Ehkä sen ajan uuneilla ei saanut suurempia tiiliä poltettua? Vai johtuiko pieni koko siitä, että laasti oli niin paljon tiiltä halvempaa? Niin tai näin, samanlaisia pieniä tiiliä oli kaikkialla ympäri Roomaa. Niitä on käytetty hyvin pitkän aikajakson aikana, enkä ihmettelisi vaikka jossain olisi vieläkin tehdas joka sylkisi uumenistaan samanlaisia tiiliä korjausrakentamiseen.

Raunioissa piti oleman valtava määrä silmäpuolia katteja, mutta emme nähneet kuin pari mirriä. Liekö niitä lopetettu vai olivatko siestaa viettämässä? Aikanaan saimme Colosseumin ihmettelemisestä tarpeeksemme ja jatkoimme matkaamme.

Palatinus-kukkula

Kuvasimme Colosseumin vieressä seisseet Konstantinuksen kolmeaukkoisen ja Tituksen yksiaukkoisen riemukaaren ja kävelimme paikkaan jossa olimme nähneet toissapäivänä bussista käsin Palatinus-kukkulan sisäänkäynnin. Vilautimme Roma Passia toistamiseen ja kävelimme kukkulaa ylös ihmeellisiä puita ja valtavia raunioita ihmettelemään. Voi tavaton miten valtavan paljon pientä tiiltä niissä olikaan ... ja miten suuria rakennukset olivat olleet. Oli pakko istua hetkeksi, ottaa kengät jalasta ja lepuuttaa jalkoja. Marcus Aureliuksen ja Livian talot olivat parhaiten säilyneet, mutta sinne olisi ollut niin pitkä jono että jatkoimme matkaa. Vanhoja pylvään palasia siellä täällä, mielenkiintoista.

Ja sitten tuttu hahmo vilahti ohitse. Se "Foto!" nainen sieltä Pietarinkirkosta. Hänellä näytti olevan sama matkaohjelma kuin meilläkin... Pieni on kaupunki sittenkin, kun nyt jo törmää "tuttuihin"... Yksin kulki hän taas, mutta me menimme eteenpäin kaksin. Siinä missä oli Farnesen puurarha, Palatinus-kukkula päättyi ja Forum Romanum alkoi.

Forum Romanum

Klupsista. Kukkulan laelta avautuva näköala oli aivan surrealistinen. Jotain niin paljon hienompaa kuin mitä olimme osanneet uneksia. Alue oli valtavan laaja... ja mielenkiintoinen... Alueen halki kulki tie nimeltään Via Sacra, lähtien Colosseumilta, kulkien edellämainitun Rooman vanhimman säilyneen Tituksen riemukaaren ali ja kulkien koko Forum Romanumin poikki. Mitä kaikkea sitä pitkin olikaan kulkenut...

Hei tuossahan oli se pyöreä Vesp... eikun Vestan neitsyiden temppeli, jossa he varjelivat tulta joka ei saanut päästä sammumaan. Temppelistä tosin ei ollut jäljellä enää kuin pieni sektori, mutta sen perusteella kuitenkin pystyi päättelemään, millainen rakennus oli ollut. Tuossa puolestaan on ollut Vestaali, jossa neitsyet asuivat 30-vuotisen palveluksensa ajan.
Onpas muuten erikoinen kirkko tuossa vastapäätä. San Larenzo in Miranda, aikaisemmin Antonius Piuksen ja Faustinan temppeli. Rakennuksen edustalla on antiikin pylväitä, mutta itse rakennus näyttäisi olevan uudempaa perua? Kirjatiedon mukaan pylväiden väli oli välillä umpeenmuurattu, mutta avattu jälleen vuonna 1536.

Via Sacran toisessa päässä oli vielä kolmaskin riemukaari, Septimus Severuksen kolmeaukkoinen triumfikaari, vuodelta 203 jKr. Tuntuu uskomattomalta, että Forum Romanum on ollut jossain vaiheessa niin maan peitossa, että tästäkin parikymmenmetrisestä kaaresta on ollut puolet maan sisällä. Suurimman kaaren alla on toiminut parturiliike... On siinä ollut melkoinen kaivaminen, että kaikki nuo rakennukset on saatu takaisin päivänvaloon.

Piazza di Campidoglio

Lopulta olimme historiapläjäyksestä täysiä mutta ruoasta tyhjiä, ja niin kävimme hakemassa särvintä kioskiautosta. Matka jatkui kivistävin jaloin. Nyt saimme kuvattua Trajanuksen hallit hyvin, ja pääsimme vihdoinkin Capitolum-kukkulalle, jolle olin hinkunut. Piazza di Campidoglio oli mykistävä. Michelangelo suunnitteli aukion rakennuksiin uudet julkisivut sekä aukion kiveyksen, eli kuvanveisto- ja maalaustaiteiden lisäksi hänellä oli hallussa myöskin kaupunkisuunnittelu - jo 1500-luvun alkupuolella siis. Melkoinen nero... Sitä hienoa kiveystä hän tosin ei ehtinyt koskaan nähdä, sillä se tehtiin hänen suunnitelmansa mukaan vasta vuonna 1940... Kiveys on kuvattuna Italian 50 centin kolikkoon, samoin kuin kolmentoista euromaan v. 2007 erikoiskakkoseen, eli kahden euron erikoislyöntiin. Oli kiva nähdä kiveys luonnossa.
Aukion keskellä komeili 100-luvulla jKr eläneen filosofikeisari Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan kopio - joka Larsenin kirjan mukaan on tehty vuonna 1997 tietokoneistetulla röntgentekniikalla - muovista! Luit aivan oikein. Mielenkiintoinen ajatus - teoriassa nykytekniikalla samanlaisia kopioita voitaisiin valmistaa rajattomasti halukkaille turisteille. Sen verran komea patsas oli, että voisin viedä yhden mökille. Tai sitten en.

Alkuperäisen ratsastajapatsaan piti olla ratsastajan oikealla puolella sijaitsevassa Palazzo Nuovossa, mutta yllätys olikin suuri kun se löytyi ratsastajan vasemmalta puolelta, siitä museosta mihin me menimme. Sen nimi oli Palazzo dei Conservatori, jonne muuten pääsimme vielä Roma Passilla, sillä Colosseumin ja Palatinus-kukkulan sisäänpääsyt luetaan yhdeksi ja näin ollen meillä oli toinen sisäänpääsy vielä käytämättä. Aina eivät matkaoppaat pidä näemmä paikkaansa, mutta hyvä meidän kannaltamme. Patsaan säilyminen on muuten pienoinen onnenpotku, sillä vaikka keskiajalla sulatettiin paljon pakanallisia keisareiden patsaita, tämä säästyi siitä syystä että ratsastajaa pidettiin vahingossa keisari Konstantinus Suurena, joka kääntyi kristinuskoon juuri ennen kuolemaansa. Tarinan mukaan sinä päivänä kun patsaan kultaus karisee kokonaan, Rooma tuhoutuu, tai jos patsas on jälleen kokonaan kultainen, Rooma on jälleen yhtä suuri kuin mitä se suurimmillaan oli. Ehkä on kaikkien kannalta parempi, että patsas säilyy tuollaisena kuin mikä se nyt on.

Museossa oli esimerkki siitä miten aikojen saatossa hallitsijat vaihtuvat. Eräässä huoneessa oli hieno pronssinen hevospatsas vailla ratsastajaa. Kuka keisari sillä lienee ratsastanut ja joutunut sulatusuuniin, jäi epäselväksi. Reikä vaan jäi satulan kohdalle. Mahdollisesti on ollut tarkoitus käyttää hevonen ja laittaa sen selkään uusi ukkeli. Onhan moista kierrätystä tehty läpi maailman sivu, kun patsailta on poistettu päät ja korvattu ne uusilla.

Jos alkuperäisen Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan näkeminen oli positiivinen yllätys, harmitti se että kuuluisaa Okanpoistaja- patsasta emme nähneet, sillä joku oli poistanut okaanpoistajan. Romulusta ja Remusta imettävä naarassusikin siellä oli, patsaan muodossa siis. Susi on Etruskien tekemä 400 eKr, kun pojat sen alle lienee lisätty vasta 1400 jKr. Toisen kirjan mukaan susi tosin olisi tehty noin 550 eKr ja pojat lisätty renessanssiajalla eli 1600-luvulla. Tiedä sitten kummat vuodet ovat oikein.

Valuimme pikkuhiljaa Capitolium-kukkulalta alas. Väsymykseni näkyy valokuvissa. En suinkaan ole vihainen, päinvastoin, mutta olen niiiiiin väsynyt. Kiersimme kermakakkua, ja kuvasimme sen ratsastajapatsaita. Kävelimme tuttuun suuntaan, ja
väsyneet jalat veivät meidät taas kuin itsestään Pantheoniin. Taas sama juttu - kamalasti ihmisiä ja paljon hälinää. Rispekt. Piis !

Piazza Navona

Seurasimme viitoitusta Piazza Navonalle, joka on pitkä venytetyn soikion muotoinen aukio. Aukion muoto selittyy sillä että paikalla sijaitsi ennen muinoin Dominitianuksen stadion ja nyt olemassa olevat barokin aikaiset rakennukset on rakennettu entisten katsomoiden paikoille. Nyt aukiolla oli yksi valtava suihkulähde keskellä ja pienemmät kummassakin päässä, eli yhteensä niitä oli kolme. Aukiolla läträttiin veden kanssa aikoinaan enemmänkin, sillä aina 1800-luvulle saakka oli tapana sulkea suihkukaivojen viemäriaukot niin että aukio oli veden vallassa. Rikkaat ajelivat edestakaisin ja pikkupojat porskuttelivat perässä. Minkäköhän verran lie vettä valunut kellareihin? Aukion keskellä oleva neljän joen suihkulähde on keskeisessä roolissa Dan Brownin Enkelit ja demonit -kirjassa. Suihkulähde on Berninin käsialaa, ja se rahoitettiin leivästä ja muista peruselintarvikkeista kerätyllä verolla. Tuskin yllätyt, jos kerron että suurimman suihkulähteen keskellä seistä törrötti obeliski? Aukion toisella pitkällä sivustalla oli valtavan kokoinen kirkko, johon tosin ei jaksanut enää kiinnittää huomiota. Niitä tuntuu riittävän. Laskin kartasta, että historiallisen keskustan alueella oli 41 kirkkoa neliökilometrillä. Jos ne kaikki aikoisi kiertää, olisi se melkoinen kulttuuripläjäys.

Aukiolla oli lukuisia ulkoilmaravintoloita, joiden ulkopuolella parveili innokkaita sisäänheittäjiä. Johan tässä olikin nälkä, ja niin meidät oli helppo viskata sisään. Suomalaisiksi tunnistettiin taas... vaikkemme tainneet edes mitään puhua... Tarjoilija kertoi, että hänellä on hyvä ystävä Suomessa, ja hänen nimensä oli Kimi... Tein taas sen virheen että yritin vähän lobbata Kovalaisen puolesta, mikä ei ehkä ollut aivan viisasta. Kävi mielessä, että tarjoilija varmaan niistää annokseeni matkalla ravintolasta pöytään. Seuraavalle reissulle varmaan täytyy laittaa Ferrari-pinssi rintapieleen. Ruoka oli ihan suht´ jees. Saimme aikaan reissun suurimman laskun sataviisi euroa. Hinta-laatusuhde oli tällä kerralla vähän siinä ja siinä.

Takaisin "kotia" kohti. Onneksi etäisyydet ovat kohtuullisia ja kaikki olennainen on kävelyetäisyydellä vaikka miljoonakaupungissa ollaankin. Huoneemme oli valmistunut "putkiremontista" ja laukut oli kannettu sisään. Yllätykseksemme huone oli todella viihtyisä ja skandinaaviseen makuun sisustettu. Värit rimmasivat kivasti - beigeä ja ruskeaa sekä valkoista. Kylppäri oli viimeisen päälle. Putkistakin tuli kuumaa vettä ja vuode oli suunnattoman kokoinen. Tosin tuossa väsymyksen tilassa olisi nukkunut melkein missä tahansa. Vaikka huone oli muuten hyvin moderni, oli vanha puukatto jätetty entiselleen. Sitä katsellessa alkoi uni maittaa ja vaivuimme uneen, kadulta kantautuvasta yöelämän äänestä huolimatta.

Torstai 10.04.2008

Vaikka majapaikkamme muuten hyväksi havaittiinkin, ei sen tarjoama aamiainen ollut kovin kummoinen. Kunnon leipää ei ollut, mutta sen asemasta tarjolla oli kuutta erilaista kakkua. Leikkeleitä oli nihkeästi ja viileänä pidettävien tuotteiden viileys oli vähän miten oli... mutta eipä nurista. Tankkasimme itsemme, ja lähdimme sen jälkeen taipaleelle. Olimme sopineet, että tänään käytämme aikaa skootteriharrastustani varten.

Skootterit

Siinä missä Amsterdamissa ajetaan polkupyörillä, ajetaan Roomassa skoottereilla. Nimenomaan skoottereilla - ei niinkään mopoilla taikka moottoripyörillä. Siinä missä autot ovat etupäässä pieniä ja ei-japanilaisia, sama sääntö pätee skoottereihin mutta täysin käänteisesti - ne kun olivat enimmäkseen suuria ja nimenomaan japanilaisia. ISOpyöräisiä japanilaisia. Ja niitä oli paljon, todella paljon. Niitä lähti liikennevaloista puolen tusinan ryppäinä, ja niitä oli pysäköitynä kymmeniä metrejä pitkiä rivejä, vieri vieressä. Niitä oli portaiden alla, autojen väleissä ja kioskien takana.

Käyttöpelejä ne näyttivät olevan, ja niitä ei ihmeemmin säälitty. Yöksi ei peitelty pressuilla, ja naarmuja näytti tulevan. Hyvin monessa oli täyskokoiset tuulilasit sekä takaboksit ja tämän lisäksi monissa oli suojat kuljettajan jalkoja varten. Käytännöllisyys löi siis korvatillikan estetiikalle. Suzukia, Hondaa ja Yamahaa etupäässä, mutta toki myös italialaista Apriliaa ja erilaisia Piaggion tuotteita - mutta Vespoja - niitä oli yllättävän vähän. En usko että tämä olisi johtunut siitä, että roomalaiset eivät olisi luottaneet Piaggion tekniikkaan, sillä muita tuon valmistajan malleja kyllä näkyi, mutta Vespat puuttuivat. Ehkäpä syynä oli se, että Vespojen pienet pyörät ja iskunvaimennuksen pienet liikevarat eivät oikein soveltuneet nupukivikaduille?
Näkemämme Vespat olivat etupäässä uudehkoja ja pienimoottorisia, etupäässä ET- ja LX-sarjaa. Isommat olivat enimmäkseen Grantourismoja, ja samanlainen GTS kuin mikä tuossa pihallamme seisoo, ei ollut kovinkaan yleinen näky. Meni useampi päivä ennenkuin näin ensimmäisen mustan GTS:n... Vanhempia Vespoja näkyi vain silloin tällöin, ja näistä jokunen oli oikein siistissä kunnossa.

Oli kuitenkin sektori, jolla Vespa möi hyvin - matkamuistokaupat. Niissä oli tarjolla kaikenlaista Vespaan liittyvää krääsää - kalentereita, lahjapaperia, kirjoja, postikortteja, mukeja, jääkaappimagneetteja ja niin edelleen. Toinen best seller noissa kaupoissa oli Fiat 500, sillä myös siihen liittyvää materiaalia oli paljon kaupan.

Mutta skoottereistahan minun piti kirjoittaman. Tyypillistä skootterilla ajavaa henkilöä on mahdotonta luokitella, sillä skootterilla tuntuivat ajavan aivan KAIKKI. Puikoissa saattoi nähdä nuoria tyttöjä (joilla saattoi sirosta koostaan johtuen olla ongelmia maksiskootterin painon ja ulottuvuuksien kanssa), tai sitten skodella saattoi ajaa arvokkaasti vanha herrasmies - viimeisen päälle pukeutuneena puku päällä. Tai tyylikkäästi pukeutunut rouvashenkilö, muotiluomuksessaan. Siitä vaan avopotta kiharoille ja kakaroita tarhasta hakemaan. Ai niin - ensimmäistäkään lastenistuinta emme sattuneet näkemään. Niin, sitten skoden sarvissa saattoi olla - siis melkein ihan kuka tahansa. Nunnaa tai pappia sentään emme nähneet, eli ehkä sentään AIVAN kuka tahansa ei tuolla tavoin liikkunut.

Vespakauppa

Luonnollisestikin toivoin että vierailisimme paikallisessa Vespakaupassa, ja olin ottanut selville että lähin sellainen löytyisi parin kilometrin päästä Via Salarian varrelta. Matka ei vaikuttanut kohtuuttomalta ja niin lähdimme dallaamaan putiikkia kohti. Osa matkasta kulki Villa Borghese - nimistä puistoa pitkin, ja sen loputtua tulimme vähän vauraammalle asuinalueelle. Pääsimme perille, ja voihan... olihan melkoinen pettymys. Putiikki oli vain autotallin kokoinen, ja valikoima oli ohuenlainen. Näytillä oli puolentusinaa skootteria, joista vain kaksi oli Vespoja. Toinen oli valkoinen PX, kaiketi sellainen juhlamalli, ja toinen metallisininen LXV (en tiennytkään että niitä oli sen värisiä). Esillä ei ollut ensimmäistäkään Vespan esitettä taikka lisävarustetta... Vitriineissä esillä ollut krääsä ei napannut ollenkaan ja niin säästyivät nekin taskussa poltelleet rahat. Seurasimme 500-kuutioisen maksiskootterin asiakkaalle luovuttamista ja katsoimme miten vanha pappa lähti sillä varovaisesti liikenteeseen. Teimme samoin, ja seurailimme jalanjälkiämme takaisin Villa Borghesea kohti.

Villa Borghese

Jalkamme veivät kuin itsestään eläintarhan suuntaan, joten mikäpä ei, piipahdetaan sitten siellä. Kiirekös tässä, koko päivä aikaa. Lomallahan sitä. Apinat etsivät ja söivät kirppuja toistensa turkeista, virtahevot loikoilivat tyytyväisen näköisinä ja intialaiset norsut pistivät apetta suuhunsa. Riikinkukko esiintyi kamelille, jota EVVK ei voisi vähempää kiinnostaa . Lintuhäkissä oli mielenkiintoisia lintuja. Erityisesti pelikaanien ärhentelyä oli mukava seurata, ja näytti jokseenkin koomiselta kun kalanpää muljahteli nokan pehmeässä pussissa ennenkuin häipyi linnun ruoansulatuselimistöön.

Ostimme kioskiautosta evästä ja siirryimme puiston penkille aterioimaan. Kohdalla oli paikka jossa koiria ulkoilutettiin. Aitauksia ei tarvittu, sillä hyvin koulutetut koiruudet seurasivat isäntiään ja emäntiään kiltisti, eivätkä karkailleet. Jatkoimme matkaa pitkin puistokäytäviä, ja sieltähän se tekosaarelle rakennettu kreikkalaisen temppelin jäljennös löytyi. Oli melkoisen kivan näköinen. Lammelle olisi päässyt soutelemaankin, mutta jätimme sen väliin. Etenimme hissukseen ja päädyimme sille kukkulalle, jonka olimme nähneet tiistaiaamuna Piazza del Popololta käsin. Vautsi vau mitkä näköalat sieltä avautuvatkaan. Otimme kuvia, ja jatkoimme matkaa Espanjalaisia portaita kohti. Matkalla pysähdyimme sen verran että söimme kivan näköisessä ravintolassa. Minna tilasi maittavaa risottoa sekä jättiläiskatkarapuja. Viimemainittujen syömisessä oli ongelmansa, kun emme keksineet miten temppu tehtäisiin. Oli pakko kysyä tarjoilijalta apua, ja hän huomasi että niin se veitsi sitten unohtui. Selkäpanssari oli avattu keittiössä jo valmiiksi, mutta sitäpä emme huomanneet. Tilasin meribassia. Jonkinlaista kalaa se oli... Tulipahan kokeiltua, mutta eipä tuo annos iso ollut. Onneksi myöskään lasku ei ollut suuri, tyyriin näköisistä puitteista ja hulppeasta näköalasta huolimatta. Ravintolan vessan vesikraanassa oli muuten varsin fiksu mekanismi, sillä hanan sai auki jalkapainikkeella. Näppärää ja hygieenistä.

Olimme Espanjalaisten portaiden yläpäässä, ranskalaisten jo vuonna 1495 perustaman Trinità dei Monti -kirkon luona. Eikun sisään (moneskohan kirkko tuo jo oli?). Ei ollut kovin kummoinen, mutta vanhahan tuo oli. Kirkon edustalla oli obeliski (niinpä tietenkin). Tällä kertaa se ei vaan ollut aito, vaan jäljitelmä. Eipä heilläkään näytä riittävän aitoa obeliskia aivan joka aukiolle... Tuo oli paketissa, remontin vuoksi.

Jos kerran Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas kopioitiin, miksei sitten obeliskeja, samalla tekniikalla. "Special price for you, my friend". Veikkaanpa että moni rikas Jenkki ostaisi moisen, texasilaiselle ranchille tai californialaiselle viinitilalle...

Ne Espanjalaiset portaat olivat pettymys. Istutukset eivät olleet vielä minkään näköisiä, ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. Siirtolaisia oli kauppaamassa kuka mitäkin. Näimme ärsyyntyneen jenkkipariskunnan nakkelevan niskojaan tyypilliselle väkisinmyyntiyritykselle. Ensin siirtolainen ojentaa naiselle "lahjaksi" joitakin ruusuja, ja sen jälkeen hän kääntyy miehen puoleen pyytäen vastalahjaa eli rahaa. Kieltämättä tuo oli vähän harmillista ja kiusaavaa. Tiukassa on joidenkin leipä.

Ennen muinoin katsottiin että portaiden tienoo kuuluu Espanjalle, ja siksi alueelle harhautunut ulkomaalainen saatettiin värvätä väkisin Espanjan armeijaan. Onneksi käytäntö ei ole enää voimassa, ja saatoimme jatkaa matkaa.

Portaiden alapäässä oli erikoinen suihkulähde, vanha vuotava ruuhi (Fontana della Barcaccia). Lähde oli tuollainen siksi, että vesijohtoveden paine ei tuolla kohdalla riittänyt varsinaiseen vesisuihkuun. Aukiolla oli paljon vossikkakuskeja kyytiä odottamassa, mutta kyyti ei näyttänyt kelpaavan. Itseasiassa harvalle näytti hevoskyyti kelpaavan niiden päivien aikana mitkä Roomassa vietimme, sillä lukuisat hevoset näyttivät olevan huomattavasti enemmän parkissa kuin liikkeellä. Ei kummoinenkaan bisnes siis.

Via del Condotti

Muunlainen pisnes sen sijaan näytti kannattavan, sillä aukiolta lähti yksi maailman kuuluisimmista ja elitistisimmistä ostoskaduista, Via del Condotti. Merkillistä kyllä, roomalaiseen tapaan kyseessä ei ollut kävelykatu ja niin sitä pitkin meni paitsi kävelijöitä, myöskin ajokkeja. Ehkäpä julkkisten imitsiin ei sopinut tulla ostoksille kävellen, vaan liikkeen eteen tahdottiin lipua limousiinilla? Kadun varrella näytti olevan kaikki kuuluisat muotitalot, joiden nimet lehdissä vilahtelevat. Versace, Gucci, Cartier, Bvlgari, Giorgio Armani... just name it. Hintalappuja ei ollut esillä, ja hienoimpien liikkeiden ovet olivat tyystin lukossa. Mitäpä sitä turisteja suotta lattioita likaamaan päästämään. Ovimikko laski sisään vain jos näytti kyllin varakkaalta siihen että jotain saattaisi mukaan tarttua.

Kadulla oli hyvin mielenkiintoinen jo vuonna 1760 eli tuollaiset lähes 250 vuotta sitten perustettu kahvila Caffè Grecco. Nimensä (kreikkalainen kahvila) se sai kreikkalaisen perustajansa Nicola di Madalenan mukaan. 1700-luvun loppupuoliskolla se oli ulkomaalaisten taiteilijoiden suosima kohtaamispaikka, ja siellä on vieraillut lukuisia aikansa julkkiksia, kuten esimerkiksi kirjailijat Goethe, H.C. Andersen, Henrik Ibsen, James Joyce ja Mark Twain, säveltäjät Verdi, Mendelssohn,Wagner ja Liszt sekä pelimies Giacomo Casanova kuin myös Baijerin mielipuoli kuningas Ludvig ja presidentti Bill Clinton. Mekin kävimme kahvilan takahuoneessa ihmettelemässä paikan atmosfääriä, ja otimme yhdet. Ei ollut mitenkään erityisen tyyris paikka, hienosta interiööristään ja historiastaan huolimatta. Kahvilassa oli esillä paljon rinta- ja muotokuvia siellä vierailleista taiteilija-asiakkaista.

Enpäs muuten tiennytkään, että espresso on keksitty tuossa nimenomaisessa kahvilassa. Kun Napoleon vuonna 1806 yritti saartaa Englannin ja määräsi kaikkien englantilaisten tuotteiden, mukaan lukien siirtomaista peräisin olevan kahvin, tuonnin manner-Eurooppaan, nosti se kahvin hinnan taivaisiin. Vaan tämän kahvilan silloinen omistaja keksi tarjoilla jatkossa kahvia minimaalisen pienistä kupeista, ja nosti annoksen hinnan ainoastaan kaksinkertaiseksi.
Meitä palvellut vanhempi miestarjoilija oli varsin arrokantti herrasmies, ja hänestä tuli mieleen Andreo Larsenin sanat hänen Roomaa käsittelevässä ravintolakirjassaan. Hän kirjoittaa näin:
Rooma on tyylikäs. Roomassa - niin kuin kaikkialla Italiassa - kauneus ja tyylikkyys, la bella figura, on tärkeää, synnynnäistä ja kaiken kattavaa. Asut valitaan viimeistä yksityiskohtaa myöten. Kello, kengät, aurinkolasit, vyö ja salkku sopivat yhteen. Koruja on paljon. Mutta la bella figura on paljon enemmän kuin pelkkä esteettinen ulkomuoto. Se ilmenee käytöksessä ja puheessa, koko olemuksessa. Roomalaiset tekevät kaikesta arkipäiväisestäkin taidetta, onpa kyseessä ostosten pakkaus tai kengän kiillotus. Italialaiselle yleensäkin, ja roomalaiselle erityisesti, elämä on yhtä suurta teatteria ja näytelmää, tai oikeastaan ja nimenomaan oopperaa. Joskus se on koomista oopperaa, joskus traagista. Mutta aina suurta oopperaa. Tämä selittää paljon. Ilman sen seikan oivaltamista ei ymmärrä Italiaa. Se selittää la bella figuran. Se selittää myös miksi Italia on varsin tasa-arvoinen yhteiskunta mahdollisesta näennäisestä hierarkisuudestaan huolimatta. Se on tasa-arvoinen, koska kaikki ovat näyttelijöitä - ja siis kolleegoita keskenään. Joku vain esittää johtajaa ja j joku toinen esittää tarjoilijaa. Ja roolit esitetään toki mahdollisimman hyvin. Jos jollakin on roolina esittää virkamiestä, hän pyrkii tekemään sen mahdollisimman byrokraattisesti ja laiskasti, koska se kuuluu virkamiehen roolihahmoon. Tarjoilija taas pyrkii näyttämään mahdollisimman tarjoilijalta. Mutta tarjoilijan rooli onkin Italiassa aina tärkeä ja kunnioitettu. Hän on oman alansa asiantuntija. Häntä puhutellaan signore. Hän vastaa hyvinvoinnistasi, kun olet vieraana hänen ravintolassaan. Ja ruokailuhan on yksi tärkeimpiä tapahtumia italialaisen elämässä.

Caffé Greccon tarjoilija veti roolinsa läpi todella hyvin... Aplodit hänelle. Toivottavasti me suoriuduimme roolistamme turisteina edes auttavasti. Ainakin postikortteja me kirjoittelimme... Larsenin tekstissä on paljon muutakin sellaista minkä huomasimme. Italialaisilla on tavattomasti silmää estetiikalle, ja meitä ei lakannut hämmästyttämästä se miten jokainen pienikin vähäpätöinen ostos paketoitiin kauniisti ja kiireettömästi.

Orson Welles on sanonut, että "Italia on täynnä näyttelijöitä, viisikymmentä miljoonaa näyttelijää, ja suurin osa hyviä. Ne pari surkeaa ovat päätyneet teatteriin tai elokuviin".

Ritirati

Kävelimme lähistön ostoskaduilla, ja mutkitellen päädyimme takaisin hotellimme kulmille. Kävimme lähikauppa Sparissa ostamassa vähän iltapalaa. Pieniä juustoja, salaattiannokset ja kolmen euron viinin - joka naurettavasta hinnastaan huolimatta osoittautui erittäin hyväksi. Miksi ihmeessä suomalaisista Alkoista saatavat italialaiset viinit eivät ole kummoisiakaan, kun Italiassa näyttää kuitenkin olevan noin valtavan hyviä viinejä pikkurahalla?

Iltapalan jälkeen pelasimme italiankielistä Monopolia. Muutenhan toki osasimme säännöt ulkoa, mutta mistäs voimme tietää mitä "yhteismaa" ja "sattuma" -korteissa lukee, eli joutuiko pelaaja maksamaan vaiko oliko tiedossa saatavia? Arvasimme mitä niissä voi lukea, ja olimme yksimielisiä tulkinnoista. Sen verran osasimme päätellä, että "ritirati" tarkoitti sitä että kassasta voi nostaa rahaa kortissa mainitun summan verran. Perusteet jäivät epäselviksi.

Oli sovittu, että pelin jälkeen olisimme lähteneet ikkunan alla olevalle terassille istuskelemaan, mutta toisin kävi ja tästä tuli vähän sanomista. Emme menneet terassille, vaan menimme nukkumaan. Kivaahan sekin toisaalta on.

Perjantai 11.04.2008

Aamu valkeni tihkusateisena. Olimme liikkeellä jo kohtuullisen aikaisin, ja kun satuimme olemaan Pantheonin kulmilla sopivasti aamukymmeneltä, kävimme taas sisällä, nyt jo kolmannen kerran. Siis aivan loistava ajoitus... Matkaoppaassa lukikin, että kellonaika olisi paras mahdollinen ja nyt ymmärsimme miksi. Auringonvalo lankeaa tuolloin oculuksesta kauniisti, ja koska valtaosa turisteista oli vielä brekkarilla, oli kirkko melkein tyhjä. Koska ulkona satoi, teki se sitä myöskin sisällä. Nyt uskon viimeinkin, että reikään ei ole laitettu lasia, sillä vettä todellakin tuli sisälle. Tottapahan se sieltä sitten niiden reikien kautta poistuikin. Tuosta viimeisestä käynnistämme jäi hyvä mieli.

Sibelius

Kävelimme Piazza Navonan suuntaan, ja piipahdimme pienessä lahjatavarakaupassa, jota pitänyt vanhempi ystävällinen herrasmies kysäisi mistäs vieraat olivatkaan kotoisin. Kotimaamme kuultuaan hänen kasvonsa alkoivat loistaa, ja hän henkäisi niin kovin pitävänsä Sibeliuksen sinfonioista, ja aivan erityisesti Sibeliuksen toisesta sinfoniasta. Kuka yhdistää suomalaisuuteen Räikkösen, kuka Sibeliuksen. Koskaan emme muista että maailmalla liikkuessamme suomalaisuudesta olisi ollut haittaa, pikemminkin päin vastoin! Junteilta näytämme, kulttuuriperintömme on vaatimaton, käytöstapamme vaativat vielä hiomista, mutta ehkä me olemme kuitenkin jotain osanneet tehdä oikein.

Campo de` Fiori

Määränpäänämme oli Campo de` Fiori, eräänlainen vihannestori. Se oli paljon pienempi kuin kuvittelin, mutta mielenkiintoinen siitä huolimatta. Ostimme useampia pusseja mausteita sekä pari pippurimyllyä, ja ihmettelimme eksoottisen näköisiä hedelmiä ja vihanneksia, joiden nimiä ja käyttötarkoituksia emme tienneet. Myös kukkia oli paljon tarjolla. Kauppiaat kuskasivat tuotteitaan ikiaikaisilla umpikumipyöräisillä kärryillä, joiden vanteet olivat kuten ensimmäisissä autoissa oli noin sata vuotta sitten. On noilla kärryillä tavaraa kulkenut... Toinen suosittu tavaroiden kuljetustapa oli kolmepyöräinen Ape-tavaraskootteri, jossa oli pikkuinen koppi kuljettajalle ja pieni lava tavaroille. Usein ne olivat aivan kolhuisia ja loppuunajettuja. Apet ovat tosi passeleita noin pienille kujille ja ahtaille toreille, sillä ne sopivat pieneen tilaan, mutta silti niillä pystyi kuljettamaan myyntipöydällisen verran tavaraa. Tuskinpa niillä kuitenkaan kovin pitkiä matkoja ajettiin? Tuntuisi uskomattomalta, että moisilla pikkuhärpäkkeillä mentäisiin kehätielle Alfa Romeoiden keskelle. Erään täydessä kukkalastissa olleen Apen näimme iltapäiväruuhkaan hyytyneenä. Toivottavasti matka jatkui ennenkuin myyntiartikkelit nääntyivät lavalle.

Kerjäläiset

Jatkoimme matkaa ja päädyimme samalle Ponte Sisto -sillalle, jota pitkin olimme ylittäneet Tiberin tiistaina. Kirjamme kertoi, että silta on rakennettu jo vuonna 1474, eli vuotta aikaisemmin kuin Olavinlinnaa alettiin pystyttää. Tiistaina näkemämme kulkuri oli edelleenkin sillalla kolmen koiransa kanssa kerjäämässä. Edellisellä kerralla hänet nähdessämme hän oli peitellyt koiransa peitoilla, nyt koirat nukkuivat tyytyväisen ja hyvin hoidetun näköisenä sateensuojan alla. Ojensin miehelle kaksieurosen, ja jatkoimme matkaa. Jäin pitkäksi aikaa mietteliääksi. Kerjäläisiä näki tuon tuostakin samoin kuin heitä näkee kesäaikaan Helsingissäkin, mutta sillä erotuksella että roomalaiset kerjäläiset olivat usein erittäin säälittävän näköisiä toisin kuin meikäläiset elintasopakolaiset. Romaaniäiti kulki pienen lapsen ja tyhjän tuttipullon kanssa, ja näimme kaksi kerjäläistä joilla oli epämuodostuneet jalat. Toinen heistä kulki vaivalloisen näköisesti skeittilaudan avulla. Yhdellä miehellä oli puolikkaan kananmunan kokoinen paise päässä. Miksi heitin kolikon koiranomistajalle enkä näille ruumiillisesta vammasta kärsiville? Enhän kuitenkaan suinkaan aseta koiraa ihmisen edelle. Olisiko kolikkoni kuitenkaan tuonut jalkoja takaisin tai poistanut paisetta? Pitääkö huhu paikkaansa, että kerjäläiset saattavat tahallaan aiheuttaa ruumiinvamman saadakseen helpommin rahaa? Ja menikö se kaksi euroa kuitenkin huumepiikkiin? Koirat tosin olivat tosi hyvinvoivan näköisiä. Afrikassa asuessaan Minna tottui kerjäläisiin ja oppi paaduttamaan luontonsa niin että ei pyri kaikkia auttamaan, vaikka muuten lempeä ihminen onkin.

Trastevere

Olimme siis nyt tois´puol´ jokkee Trasteveren kaupunginosassa. Alue on hivenen boheemimpaa kuin ne nurkat joilla olimme tähän mennessä liikkuneet. Paikat olivat vähän enemmän heikunkeikun, ja näimme reissun ensimmäiset graffitit. Pikkukujia pitkin päädyimme isolle aukiolle, jonka laidalla oli erittäin mielenkiintoinen kirkko Santa Maria in Trastevere. Paikalla sijaitsi aikanaan todennäköisesti Rooman ensimmäinen kristillinen kirkko, joka tehtiin jo 200-luvulla, jolloin kristinusko oli vielä vähemmistökultti. Nykyinen kirkko on tehty 1100-luvulla ja rakentamisessa on käytetty hyväksi kierrätysosia - esimerkiksi keskilaivan 22 graniittipylvästä on kerätty kasaan antiikin aikaisten rakennusten raunioista. Ilmankos ne olivat keskenään erilaisia - osa oli pyöreitä, osa kantikkaita ja pylväiden yläpäät olivat erilaisia samoin kuin pylväiden materiaali oli eri sävyistä. Vaikuttavinta kirkossa olivat kuitenkin kertakaikkiaan aivan täysin uskomattomat kultaukset ja hienot mosaikkikoristeet joita oli aivan kaikkialla. Lattiakin on tehty pienistä kivenpalasista. Kaiken lisäksi kirkossa oli vaihteeksi kirkkomainen rauha - ei hälinää vaan rauhallista musiikkia. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Aika jännä juttu muuten, miten paljon ramppaamme matkoillamme kirkoissa, vaikken mitenkään uskonnollinen ihminen olekaan.

Pizza

Kirkon edustalla olevalla aukiolla parveili laitapuolen kulkijoita ilmeisesti ruokalaput kourissaan. Nälkä se oli meilläkin, mutta ravintolat olivat vasta avautumassa. Pyllähdimme peffallemme sopivan näköisen ravintolan terassille, ja saimme ruokalistat eteemme. Hinnat saivat silmämme appoisen auki, sillä ne olivat erittäin kukkaroystävällisiä. Tarjolla oli useamman ruokalajin turistimenu hintaan kymmenen euroa - eihän sillä saa kotona juuri kuin hikisen lounaan. Päädyimme kuitenkin tilaamaan pizzat ja pullollisen viiniä - molemmat erittäin hyviä valintoja ja maksoivat yhteensä vain 25 euroa. Kertakaikkiaan. Italialaisessa pizzassa näytti olevan sellainen olennainen ero kotimaiseen verrattuna, että ainesosat kasattiin omiin sektoreihinsa, eli niitä ei sekoitettu niin kuin täällä tehdään. Sen lisäksi juuri pastetun pizzan päälle saatettiin asetella vaikkapa tuoretta rucolaa. Kokeilimme kotona ja hyvin toimii. Matkaohjelmamme oli turhan tiukka. Olimme koko ajan jalkeilla ja väsyneitä. Kummallakin oli pinna tiukalla ja tuli suukopua. Siinä missä muut pariskunnat riitelevät oikeista asioista, meillä tulee sanomista aivan älyttömyyksistä.

Tiber

Lähdimme kävelylle Tiberin rantaa pitkin, ja ihastelimme Isola Tiberina -saarta sekä joen monia hienoja siltoja. Mielenkiintoisimpia niistä olivat tietenkin Ponte Rotton rauniot (181 eKr) sekä vuonna 46 eKr rakennetut Ponte Cestio sekä 62 eKr rakennettu Ponte Fabricio, jotka ovat edelleenkin käytössä! Siis liki 2000 vuotta vanhat sillat, ja edelleenkin pystyssä... Ja kuinka ollakaan, se sama "Foto!"nainen, jonka olimme nähneet Pietarinkirkossa tiistaina ja Palatinus-kukkulalla keskiviikkona, käveli sitä pitkin. No jopas...

Gaius Julius Caesar

Olimme taas joen "omalla" puolellamme, ja maleksimme pikkuhiljaa eteenpäin. Noilla nurkilla näytti olevan paljon juutalaisia ruokapaikkoja ja liikkeitä. Päädyimme niille antiikin aikaisille raunioille, Area Sacra di Argentina, jotka olimme nähneet maanantaina bussin ikkunasta ja jotka oli löydetty sattumalta vuonna 1920. Maanpinta oli siis antiikin aikaan useita metrejä nykyistä alempana, sillä aina kun entistä on purettu, on uutta rakennettu entisten raunioiden päälle ja niin pikkuhiljaa aikojen saatossa on pikkuhiljaa noustu hissukseen ylemmäs. Mitä kaikkea rakennusten ja katujen alla mahtoikaan edelleenkin olla? Minna kävi kollaamassa pari näyteikkunaa ja minä jäin sillä välin raunioita ja niillä käyskenteleviä kulkukissoja ihmettelemään. Myöhemmin paremmalla ajalla kirjoja lukiessani kävi ilmi, että se paikka jossa tuolloin seisoin, oli aivan tarkalleen sama paikka jossa aikoinaan murhattiin todellinen suurmies Gaius Julius Caesar, 23 tikariniskulla.

Hänen seuraajansa keisari Augustus kehui saaneensa Caesarilta savikaupungin, mutta jättäneensä jälkeen marmorikaupungin. Hmph. Kyllä se vaan oli kuitenkin Caesar, joka pisti alulle kaikenlaista mitä Augustus sai valmiiksi.

Grappaa

Oli veto veks jatkuvasta kävelemisestä, ja siksi oli pakko istahtaa irlantilaisen pubin terassille. Pieni lasi grappaa, hmm - eipä ole ollenkaan kaksista. Postikorttien kirjoittamista. Niitä lähti aika lailla. Tyttäret saivat kumpikin joka päivä oman korttinsa, eli kumpikin sai kuusi korttia. Posti kiikutti useampia kortteja myös Savonlinnaan ja Kuusamoon.

Kävelimme Quirinalis-kukkulaa pitkin mukamas hotelliamme kohden, mutta eipä vaan alkanut tulla tuttua seutua vastaan. Kurkataanpa sitten kuitenkin karttaan - ai juupeli olisimmekin olleet äsken melkein korttelin päässä... Tehdään ysikymppinen mutka tässä kadun kulmassa, jossa näyttää olevan joka nurkassa oma suihkukaivonsa. Ai juu, tämä onkin neljän suihkukaivon risteys. Haimme lähistöltä pizzanpalasia ja aivan jättikokoisia marjoja iltapalaksi. Oli meillä UNO-kortitkin, joilla oli aikomus pelata mutta väsymys vei voiton. Oli viimeinen ilta Roomassa - ja emme näemmä käyneet yhtenäkään iltana terassilla istuskelemassa. Seikka harmittaa vielä matkan jälkeenkin. Ties vaikka tästä saa samanlaisen tekosyyn uuteen matkaan, kun mitä Minna sai siitä kun Pariisissa käydessämme Monet´n lummetaulut jäivät näkemättä ja siksi menemme sinne uudestaan?

Lauantai 12.04.2008

Oli lähtöpäivän aamu ja laukut oli pakattava. Aamupalalla topakka siivooja / keittiörouva lappoi puoliväkisin lautaselleni lisää leikkeleitä selittää posmottaen italiaksi että syödä pitää että jaksaa kävellä. Vai mitä lie selittänyt. Maksoimme huoneemme ja saimme luvan jättää laukkumme hotelliin niin että niitä ei tarvitsisi kantaa mukana kaupungilla.

Entisiä jälkiä

Edellisenä päivänä kävi sellainen kämmi, että silloin kun otin päivän ensimmäiset kuvat, kamerani asetusten säätöpyörä oli päässyt pyörähtämään väärään asentoon, mahdollisesti silloin kun otin kameraa laukusta. Kameran automaattitarkennus mittasi etäisyyden vain yhdestä oikean laidan pisteestä eikä koko alueelta, ja siksi pelkäsin että joku tai jotkut ottamistani kuvista eivät olisi teräviä. Kameran pieneltä ruudulta käsin tätä ei voisi nähdä kyllin tarkasti. Koska aikaa oli, päätimme käydä uudestaan Campo de` Fiorilla.

Helppoheikkejä

Tuttuja reittejä sinne sitten talsimme. Kiva kun aurinko paistaa kunnolla ensimmäistä kertaa koko matkan aikana. Tulee kivoja kuvia. Klik klik. Kuvasimme pitkälti samoja kohteita kuin eilenkin, ja jäimme seuraamaan helppoheikin huulenheittoa. Miehellä oli sana ja huumori hallussa - hän esitteli keittiövehkeitä joilla porkkanasta tai perunasta saa ruuvattua kierteitä ja tuolla voi raaputtaa taikka silputtaa tai ajaa partaa ja mitä vielä. Ihmisillä oli hauskaa, varsinkin kun hänen seurassaan istunut vanhempi mies, joka ilmeisesti oli hänen isänsä, oli aina välillä puolinukuksissa, ja välillä virkosi ja heitti kommenttejaan väliin. Nuo helppoheikit saisivat kaupattua vaikka mitä. Mekin moisen ihmeruuvin ostimme, vaikka vähänpä tuolle taitaa käyttöä olla... Pussissaan se näyttää olevan edelleenkin.

Hillitön itsehillintä

Minna kierteli vähän kauppoja, ja minä kuvasin skoottereita aina kun sopiva klassikko kohdalle sattui. Muuan samanlaisella mustalla GTS:llä, joka meilläkin on, liikkunut pariskunta jäi mieleen sillä he olivat todella näyttävä pari. Ei voi kuin ihmetellä miten hillitön itsehillintä roomalaisilla on. Jos kunnon ateriaan kuuluu alkupalat (antipasti), ensimmäinen pääruoka (primo piatto), toinen pääruoka (secondo piatto) sekä jälkiruoka (dolci), ja kaikenlisäksi se syödään varsin myöhään illalla, jos kerran pizzat olivat hyvin rasvaisia ja jäätelö (gelati) ei ollut vähärasvaista sekään - miten ihmeessä voi olla mahdollista että käytännössä kaikki (nuoremmat italialaiset) olivat erittäin hoikkia? Jos kerran halvin viini maksoi lähikaupassa 1,90 euroa pullo - miten ihmeessä voi olla mahdollista että juoppoja ei näkynyt oikein nimeksikään (käytännössä vain siellä Trasteveressä). Hyvin monet olivat tyylikkäästi pukeutuneita - ei ollut napapaitoja eikä lökäpöksyjä, ei tatuointeja taikka lävistyksiäkään. Käsittämättömän kaunista ja sivistynyttä. La bella figure.

Jotenkin sitten ajauduimme taas Piazza Navonalle. Samat Vapaudenpatsaaksi taikka muumioksi pukeutuneet liikkumattomat ihmishahmot seisoskelivat siellä taas, mutta kuppiin ei tuntunut kilahtelevan mitään. Muuan todella lahjakas koomikko sen sijaan otti yleisönsä, ja teki hyvän tilin. Pahus vaan että satuimme paikalle vasta silloin kun hän oli repertuaariaan lopettelemassa.

Malli

Aukion keksivaiheilla oli useampia taiteilijoita, joista yhden työt miellyttivät. Asettauduin malliksi, ja hiili alkoi liikkua paperilla määrätietoisin vedoin. Oli hauska seurata ihmisten reaktioita ja hyväksyvän näköisiä ilmeitä, joista päättelin että hän osasi hommansa, ja niinhän siinä sitten kävikin. Kuvasta tuli ihan näköinen, mitä nyt toinen silmä sattui selkeästi toista ylemmäksi. Täytynee käydä plastikkakirurgilla? Minna asettautui malliksi seuraavaksi, mutta valitettavasti tällä kerralla taiteilija ei onnistunut aivan yhtä hyvin. Hänen päästään tuli liian leveä ja ilmeestä turhan tuima.

Viimeiset kiertelyt

Kiertelimme ostoskatuja, ja söimme pikkuterassilla. Pinaattipastani oli nopeasti hotkaistu, kun Minnan minipizzassa oli hieman enemmän popsittavaa. Eipä kyllä pahasti käynyt kukkaron päälle. Kello oli sen verran paljon, että oli pakko palata Treville. Viimeinen gelati, ja kolikot olan yli lähteeseen. Tarun mukaan näin kuului tehdä, jos tahtoi varmistaa sen että pääsee vielä joskus palaamaan Roomaan.

Siivooja

Olimme hotellissa tasan kello 16 kuten olimme sopineet. Edellämainitun topakan siivoojarouvan työpäivä oli päättymässä, ja koska hän äkkäsi että olemme menossa Terminin suuntaan, jonne hänkin oli menossa, päätti hän puolestamme että voimme mennä samaa matkaa. Hän nappasi pienemmän (mutta painavamman!) matkalaukkumme käteensä ja lähti määrätietoisesti marssia portaita alas. Katsoimme toisiamme hölmistyneenä, mutta mikäpä auttoi - koska laukkumme näytti menevän, oli sitä pakko seurata. Yritin useaan otteeseen ottaa laukkua rouvalta, mutta hän vaan selitti jotain italiaksi ja mennä porhalsi bussipysäkille. Linjuri tuli samantien ja hän loikkasi sisään laukkumme kanssa. Yritimme selittää että piletit pitäisi ostaa, mutta hän vain sähähti että tässä mitään lippuja tarvita.. Pian olimmekin Terminillä, ja yritin taivutella rouvaa luopumaan laukkumme kantamisesta - aivan turhaan. Kävi ilmi, että hän ei jatkaisi matkaa Terminiltä eteenpäin, vaan asui tuossa vieressä, mutta silti halusi viedä aivan perille asti. Hän osti rahoillamme kioskista liput Leonardo Expressiin, ja vei laiturille asti. Vähänkös noloa. Olisimme tietty itsekin osanneet, ja se laukku oli painava... Annoin kympin kiitokseksi, ja kotiin päästyämme postitimme hänelle postikortin, jossa näkyy Helsingin tuomiokirkko sekä Vespalla ajava jääkarhu... Toisella puolella oli kuva matkalaukusta, jossa oli nimilaput "201" ja "Termini" sekä "grazie!"

Paluumatka

Junalla kentälle ja tsekkaukseen. Oli hyvin ammattitaitoinen likka tiskillä ja oli kiva kun ei kerrankin tarvinnut jännätä sopiiko koneeseen, sillä meillä oli normaalihintaiset liput ja vahvistetut paikat. Turvatarkastusjonot olivat pitkiä, ja tarkastus oli asiallisen tiukka. Shoppasimme hieman - kas kun keltainen leski maksoi pikkukaupassa vähemmän kuin kentällä. Ostimme pikkupurtavaa, ja huomasimme viereisen pöydän Jenkin tuijottavan. Hän huomautti olleensa Navonalla silloin kun piirrostani tehtiin. Pieni on maailma.

Kone oli ajoissa ja kappas - sepä tulikin aivan täyteen! Kävi ilmi, että Osakan lento oli peruttu, ja osa matkustajista kiersi Rooman kautta Helsinkiin. Mikäli meillä ei olisi ollut bookkaavia lippuja, olisimme ehkä jääneet rannalle. Emme nähneet yhtään tyhjää paikkaa. Molemmat laukut tulivat perille. Hyvä Finski.

Kotona purimme laukkuja ja kummastelimme mitä kaikkea sieltä löytyikään. Emme mukamas mitenkään ihmeen paljoa shoppailleet, mutta kun kuuden päivän aikana koko ajan osti kaikenlaista pientä, kyllä niitä tuliaisia vaan näytti kertyvän... Asuntomme täytti huumaava mausteiden tuoksu, ja meillä oli parmesanjuustoa ja chiantia yöpalaksi. Iltasaduksi katselimme reissun kuvia. Siirsimme kahdesta kamerasta 850 valokuvaa koneelle, ja niissä sitä riittää katselemista pitkäksi aikaa. Nukkumaan pääsimme vasta kello 03:30...

Loppupuheenvuoro

Minulla oli ollut kovasti ennakkoluuloja italialaisia kohtaan. Ne italialaiset joita olen tavannut kentällä, eivät ole olleet erityisen kielitaitoisia saatikka aina kovin ystävällisiäkään. He eivät ole vaikuttaneet mitenkään järjestelmällisiltä taikka tehokkailtakaan. Kuinka toisenlaista perillä olikaan. Monet puhuivat erittäin hyvää englantia, ja tapasimme etupäässä erittäin sydämellisiä ihmisiä. Kaikki näytti toimivan varsin mallikkaasti. Monet paikat olivat tosin aika rempallaan, mutta väliäkös tuolla. Ilmeisesti he ovat tottuneet siihen, että elämässä on eri kerroksia, ja että vanhemmissa kerroksissa saa ajan hammas näkyä. Ruoka oli erittäin hyvää, ja ilmasto oli todella passeli. Koska ei ollut huippusesonki, mihinkään ei ollut mainittavia jonoja. Meitä ei ryöstetty.
Tähän saakka Pariisi on ollut suosikkikohteeni, mutta Rooma vei sydämeni ja uusi lempipaikkani on löytynyt. Mikäli kolikon Treviin heittäminen auttoi ja pääsemme joskus palaamaan Roomaan, olen kovin tyytyväinen. Vieläkin tyytyväisempi olen, mikäli käy niin että voin näyttää kaupungin ihmeitä tytöille. Jos taasen reissu tehdään kahdestaan, laajennamme reviiriä sen verran että ajamme vuokratulla skootterilla rannikolle. Eihän sinne ole kuin ehkä kolmisenkymmentä kilometriä.

Mahdollisella seuraavalla matkalla otan kyllä askelmittarin mukaan... Ja laitan varoiksi rintapieleen Ferrarin ja Sibeliuksen rintamerkit. Niistä sitä lähtee juttua liikkeelle ja ties vaikka palvelu paranisi. Mitäs muita pinssejä sitä voisikaan laittaa? Paavo Nurmen? Lordin? Himin? Vähän vähissä nuo meidän suurmiehemme ovat italialaisiin julkkiksiin nähden. Niin ja se kylpyankka täytyy ottaa mukaan.

Paluu arkeen oli vähän ankea. Oli viileää ja Vespalla ajaminen oli kylmää puuhaa. Oli palattava töihin ja kolmen lainan samanaikainen lyhentäminen vetää taloutta tiukalle. Jokin kipinä jäi kuitenkin kytemään, ja mietin kuumeisesti kohteita joista voisi pihistellä niin että uusi matka olisi mahdollinen. Vaikka säästäminen kestäisi kauan, tekee mieli sinne missä on kaunista, maittavaa ja lämmintä.